Miehet kohottivat paaria ja kantoivat ne ristien välitse Pappilaan. Frisius asteli vieressä ja piti kättään paarilla, ett'ei se miesten astellessa saisi sysäyksiä. Ingeborg jäi seisomaan ja koetti ajatella kaiken itselleen selväksi. Yhdessä hetkessä oli hänestä, kuin lepäisi sielullaan koko tuo kamala taakka, mutta samassa ajatteli hän sitä riemua, joka kuin piiritanssina oli tulvinut sieluunsa, kun hän aikoi viedä sisarensa Andreekselle. Hän veti henkeään syvään ja sanoi hitaasti: "Minä aioin tehdä pahaa; mutta minua pidätettiin, niin ett'en tehnytkään sitä."
Dwengerin vaimo tarttui hänen käteensä, ja sanoi säälien: "Tule, Ingeborg!" Muutamia naisia läheni nyyhkien. Mutta hän ei tahtonut. Silloin lähtivät naiset viivytellen pois, mutta jäivät poppelien varjoon, joita silloin vielä kasvoi vasemmalla sisäänkäytävästä kirkkotarhalla. Ympäri kirkkotarhalla, joka lepäsi sumeisen hämärän peitossa — kuuta peittivät pilvet, jotka kiitivät idästä yli taivaan, liikkui miehiä ja naisia, ikäänkuin olisivat joutuneet harhaan.
* * * * *
Myöhään kello lähemmä kymmentä tuli Ingeborg pappilaan. Ovella kohtasi hän Frans Strandigerin, joka sanaa sanomatta meni hänen ohitsensa. Hän aukaisi pelokkaasti salin oven ja astui kuolleen luokse, joka lepäsi valkealla liinalla peitetyillä paarilla, kummallakin puolellaan rivi hopeajaloissa palavia kynttilöitä. Emännöitsijä ja Reimer Witt, kumpikin ripilläkäyntipuvussaan, valvoivat ruumiin ääressä. Hän meni seisomaan pään puolelle kuollutta ja itki kauan, itki niin lohduttomasti ja avuttomasti, niin tuskallisen valittavasti, että vanha rouva säälien syleili häntä ja vei hänet pastori Frisiuksen luokse.
Kun hän hetken perästä palasi Strandigerkartanoon, tapasi hän Heimin istumassa sairaan vuoteen ääressä, sairas itki.
Tänä yönä pysyi moni ikkuna kylässä ja Eschenwinkelissä valaistuna. Pitkälle yli puoliyön pysyi monta valveilla, metsän yllä värjötti jo heikosti uuden alkavan päivän sarastus. Kalpea käsi kurottautui idästä metsän yli ja sammutti tähdet, jotka välkkyilivät kankaan yllä. Strandigerkartanolta käsin teki Pellwormer, kankeapuheinen mutta laulutaitoinen, viimeistä kiertoaan kanavan rantaa pitkin. Hän lauloi aamulaulua. Joku yksityinen tuulen tempaama säe siitä kantoi ulos aina niille asti, jotka paraikaa tekivät matkan ulkona matalikolla.
"Löi kello neljä,
Jo kello löi,
Yön synkän päivä jo karkottaa.
Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa,
Ja Herraa kiittäkää!"
KOLMAS KIRJA
ENSIMMÄINEN LUKU.
Länttä kohden tekivät he matkaa aution asumattoman matalikon poikki. Siellä ei laula yksikään lintu, eikä ihmistä näe siellä, eikä taimi ruohon korsikaan. Harmaa ja alaston on maaperä.