"Tuo tuolla? Kurjan raukan sen
On synnin kosto ainainen;
Hän syystä kärsii vaivan.
Hän ennen kalastajat öin
Vei harhaan, monin ilkitöin
Vei surman teille aivan.
"Käy öin nyt veestä esiin hän.
On raskas kulku eksyvän;
Niin harhaa pitkin santaa,
Hän huutaa, pyytää auttamaan,
Yö musta on, ves' yltyy vaan,
Ei saavuta hän rantaa.
"Kun päivin tulva katoaa,
Taas entisen hän toimen saa
Ja monta eksyttääpi:
Hän jääpi kalaa pyytämään,
Ei kiire venemiehenkään —
Ja sille tielle jääpi."
Mut poika nauraa ilkkuen:
"On tuhma, moista uskoo ken;
Jo aaveet hautaan joutaa!
On maailma niin selvä tää:
Ei hätää, viel' on kaunis sää,
Viel' aikaa saalis soutaa!"
He verkon veteen työnsi niin,
Jäi kotimatka unhoksiin:
Ja vene turmaan kääntyy.
Nous' tulva, länsituuli soi,
Ja meri riehui, ailakoi —
Ja äiti itkuun nääntyy.
"Multa eräs paikka minua peloittaa Andrees! Tuolla toisella puolella!
Kerron siitä sittemmin sinulle."
Hän tarttui hänen hevostaan ohjaksiin ja astui edellä syvänteihin. Kuu oli kiitäväin mustien pilvien peitossa. Näki ympärillään ainoastaan vettä. Reimerin hevonen sävähti, ja esteli astua eteenpäin, kohotti päätään ja korskutti sieraimiaan. Silloin palasi Antje takaisin ja talutti senkin veteen. Samalla katsahti hän viekkaasti ja veitikkamaisesti häneen ja nauroi heikkomielistä nauruaan ja sanoi osoittaen toista: "Otappas vaaria, millä naamalla hän kuuntelee, kun kerron siitä."
Vesi nousi hevosille polviin asti, verkalleen nousivat he taaskin ylös. verkalleen ja vaieten jatkoivat he matkaansa tiettömällä harmaalla lakeudella.
Pitkän vaelluksen jälkeen rupesi näkymään ensimmäinen meriviitta. solakka harmaanvalkokuorinen koivunrunko. Joku on kiskaissut sen tuolta ylhäältä ruskeasta nummesta, nyt täytyy sen seista täällä harmaalla matalikolla ja osoittaa tietä niille harvoille matkaajille, jotka ovat eksyneet tänne asti. He astuvat uupuneina ohitse, eivät luo katsettakaan siihen, kukaan ei huomaa ajatella, että se joskus nuoruudessaan on hopeanvaaleassa takissaan, viheriöitä häilyviä oksia nutussaan seisonut metsän rannassa auringon paisteessa ja tähystellyt kankaan yli.
Länsituuli puhaltaa humistelee vaeltajia vastaan, ja kohisee koivun lyhyessä lehdettömässä latvassa. Ilma on käynyt vielä pimeämmäksi. Andrees tuijottaa vaieten eteensä. Reimer koettua nähdä jotakin, olkoon vaikka kaikkein pienintäkin, jonkun pensaikon edes tai kiven tai ihmisjäljen. Mutta hän ei näe mitään. Harmaita varjoja vaan näkyy kaukaisuudessa kuin raskasliikkeisiä haamuja matalikolla.