"En näe vielä mitään, Antje. Joko tulemme pian viitalle?"
Antje kohotti kättään: "Näetkös? tuossa se on! En ole mennyt askeltakaan harhaan. Tuosta menee tie!"
"Tiekö?" sanoi Strandiger ja kohotti päätään: "Mitä puhut tiestä? Enhän näe tietä enkä polkua."
"Kaikkialla on tie, Andrees: mutta yksi vaan on oikea."
"Useasti kaksi, viisaudettareni."
"Ei!" sanoi Antje. "Kaikki muut vievät liejuun."
"Hiljaa, en siedä kuulla sitä!" Hän löi kädellään satulaa vastaan:
"Missä on tuo uusi maa?"
"Meillä on vielä kahden tunnin matka, edessämme."
He vaikenivat taaskin. Hetken perästä kohotti Andrees taaskin päätään: silmissään välähteli omituisen levottomasti: "Minua kammottaa tämä yö", sanoi hän vavahtaen kokoon.
Siten jatkoivat he matkaansa askel askeleelta, milloin laajojen, vetisten hietalakeuksien poikki, joilla hevosten kaviot ainoastaan hiukan vajosivat hiekkaan, milloin avaroiden valkeitten simpukkariuttojen ylitse. Sitten tulivat he lakeuksille, joilla loiskui matalalta, pienissä kiirehtivissä laineissa vettä, se oli avaraa hedelmällistä maata, jolla joskus on ylenevä taloja ja puita, jota auran kärki on leikkelevä, ja jolla lapset ovat tanssivat piiritanssejaan. Joskus! Satojen vuosien perästä!