Nyt nukkuu se vielä.
Lännestä, kaukaa etäisyydestä, kuului umeaa kohinaa, taukoamatonta, kuin kaukana jyrähtelevä ukkonen, joka hitaasti etenee. Antje kuunteli sitä ja muutti suuntaa hiukan pohjoista kohden ja osoitti sinne käsin, josta kuului kohinaa; ensin eivät he ymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta viimein he kuulivat: se oli Norderelbe, jonka aallot murtuivat matalikkoa vastaan. Silloin eroittivat hekin kaukaisessa etäisyydessä kolme neljä valosikermää, ne olivat mahtavia laivoja, jotka kulkivat Helgolandia kohden.
Näytti, kuin ei tulisi matkalle ikinä loppua, ja oli, kuin ei olisikaan enään mitään maata ja viheriää ruohikkoa ja ihmisasuntoja. Niin kaukaiselta tuntui ihmisten asuma maailma, niin autiolta ja rajattomalta tuntui harmaa vaikeneva matalikko. Siten kulkivat he vielä kaksi tuntia, siitä kun olivat jättäneet taakseen ristiviitan.
Antje asteli varmasti ja tyyneesti eteenpäin; sisäiselle silmälleen näkyi koko tie, jonka he olivat kulkeneet — hän olisi voinut osoittaa sormellaan sinne, missä Flackelholm oli. Meren kohina oli vaan varmistanut häntä siitä, että olivat oikealla tiellä.
Silloin havaitsivat he suuremmista laineista edessään, että olivat viimeisellä syvänteellä.
"Näettekös?" sanoi Antje. "Olemme osanneet ihan oikein. Tuossa on Flackvirta, jonka mukaan Flackelholmilla on nimensä. Näettekö venheitä tuolla? Ne ovat sampikalastajia. Ne laskevat Hannoverista ylitse meidän rannoillemme. Ne ovat nyt lähimpiä naapureitasi, Andrees. Nyt olemme kohta Flackelholmilla!"
"En näe mitään!" sanoi Andrees. "Joko aurinko pian nousee?"
Ja kun hän vielä ponnisti silmiään nähdäkseen eteensä, nousi takaa, emämaalta käsin kirkas valaistus. Aamurusko lensi kepein siivin maiden ylitse. Sen punervat hiussuortuvat välkkyilivät pilvillä ja matalikolla. Andrees oijensi kättään ja nyyhkähtäen ääneen sanoi hän:
"Nyt näen Flackelholmin. Se uiskentelee aalloilla!"
Tuolla, tuolla puolen vesitason, näkyi kaukana kapea tumma juova, kuin suora viiva, sen takana yleni epätasaisessa jonossa matalia kumpuja, jotka välkkyilivät valkeina. Mutta kaukana ympärillä taivaan rannalla oli pimeitä suuria röykkiöitä, kuin metsiä tai rakennusten raunioita tai mustia maavalleja. Koko kuvan yllä oli toisen luomispäivän aamun vakavaa odottavaa tunnelmaa.