"Mutia nyt kerron vielä sinulle jotain, sen olen itse kokenut. Ja sinun pitää sanoa, onko se totta." Ja nyykäyttäen päätään, kuten tahdiksi, alkoi hän lausua. Tuuli tulla humisteli kevyenä kankaalta käsin metsään ja häivytti ja hämmensi nuorta lehvistöä; ja nuo lukemattomat, punaiset pilkut, jotka aurinko oli kuvannut metsäruohikolle, heräsivät elämään ja koettivat tavoitella toisiaan.
Puron rannalla.
On metsässä kevään tuoksu,
Ja puro soljuen soi;
Ja ääressä puron juoksun
Poikanen unelmoi.
Niin unen uinuvi oivan
Hän sammalvuoteellaan,
Hän kuulee puron soivan,
Kuiskivan kulkeissaan.
"Mun verhoni eikö loista?
On rintani hopeinen,
Ei valkoviittani moista
Vihreäreunaisen!
"Kuin tehoo lauluni sinuun,
Tää sointujen kirkas vuo?
Et kyltyä voikkaan minuun,
Kerta kun käyt mun luo!
"Mun silmiin hurmau etkö?
On matkani kauas, hei!
Mun lempeä pyytänetkö?
Ei ole aikan, oi!"
"Oi, ellös poistu, armas!"
Hän valveten kirkaisee;
On vastassa povi armas,
Vaahtoa syleilee.
Kun taasen on tyyni laine
Ja puru kirkas on,
Hän aallossa näkee vainen
Katsehen angervon.
On nurmi suruissansa
Ja kukkuin painuu pää;
Ja puro matkallansa
Vieläkin nyyhkyttää.