"Jo lapsenako?"
"Niin", sanoi hän vitkaillen, ja katsahti samassa pyytävästi häneen, kuin rukoilisi hän: "Älä kysy enempää!"
Heim astui äitinsä ompelupöydän ääreen ja avoi sattumalta erään sen laatikoista. Silloin näki hän siinä uutta mustaa lankaa ja pari kirkasta neulaa. Aurinko katseli ystävällisesti ikkunaan. Kankaan yllä sineili ihanin huhtikuunpäivä, sinervää utua huuruili kepeänä etäällä viherjöivän metsän yllä. Tässä siis oli tyttö hänen poissa ollessaan istunut iltasin, kun hän oli työstä väsynyt. Heim kääntyi häntä kohden. Eva seisoi hämillään pöydän ääressä, jolle hän oli laskenut kahvitarjottimen.
"Pyydän teitä", alkoi hän vitkaan, "että käytätte tätä neulomapöytää, jonka ääressä äitini usein on istunut."
"Saanko nostaa sen omaan huoneeseeni?"
Heim katsahti pikaisesti häneen. "Jos tahdotte? Mutta jos ehkä mielellänne istutte tässä, äitini paikalla, niin on se mieleeni: silloin istuu siinä taas sentään joku, sittekun paikka niin kauan on ollut tyhjänä, ja te…" Hän vaikeni.
Tyttö katsahti häneen kysyvästi, punastui ja jatkoi kahvipöydän järjestämistä: "Kiitoksia", sanoi hän.
Heim lähti neuvottomuudessaan sivuovea kohden. Silloin huomasi hän, että avain oli suulla. Eva, joka yhtäpäätä piti häntä silmällä, ennätti häntä ennen.
"Unohditte ottaa avaimen pois suulta, herra. Silloin puhdistin sielläkin. Ja se olikin jo hyvin tarpeen."
Heim oli jo ovessa: "Niin", sanoi hän, "Mutta ne monet sirot kapineet siellä! Ja luettelo on yhä vielä epätäydellinen, ja jokaisen kapineen asemalla oli merkityksensä! Ellette nyt vaan ole ollut liika innokas!"