"En uskoisi, herra. Panin joka kapineen paikalleen, niin huolellisesti, kuin vaan paljain silmin voi."
Heim katsahti taakseen häneen, oliko hänellä ehkä kasvoillaan tuo pieni, hiukan ilkkuva naurunsa, sitte astui hän sisään pitkään kamariin. Eva astui jälissä.
Siellä oli todellakin joka kapine entisellä paikallaan, jolla se jo kauan oli levännyt. Tuossa kivipuukko, jolla esi-isämme joskus oli aukaissut riistansa, ja jolla hän joskus pitkänä talvipuhteena oli tehnyt ensimmäisen kömpelön yrityksensä leikellä kuvioita saarnipuiseen peitsenvarteensa. Tuossa lepäsivät kaikessa sovussa rinnakkain terävät kivinuolet, jotka joskus ehkä, kun ne metsänaukeamassa viuhahtivat jousesta, olivat vihollisina lentäneet toisiaan vastaan. Tuossa oli pari siroa terävää piikiviliuskan, kuin kaksi turhanpientä miekanterää. Olivatko ne joskus olleet leikkikaluja, jotka ahkerin ja kekselijäin kiviajan taiteilija oli tuonut päällikön lapselle? Vai olivatko no neuloja, joilla lapsen äiti oli kiinnittänyt sen karkean vaatteen, joka peitti hänen rintojaan? Tuossa oli pronssinen miekka, neljä sormen leveyttä leveä, suora, miehen käsivarren mittainen, joskus oli se ollut luja suojelusase, nyt se oli murtunut poikki. Oliko sen kuluttanut poikki ruoste, joka kaksituhatta vuotta oli tehnyt hidasta hiljaista työtänsä, vai murtuiko se viimeisessä taistelussa kankaalla? Ja tuossa oli avoimesti pöydällä kultainen rannerengas.
"Herra!" sanoi Eva. "Tämän rannerenkaan alla on teidän käsialallanne kirjoitettu… tuossa, näettekö? 'Kolme kultarengasta!' Mutta niitä oli siinä ainoastaan yksi. Eikö tolia?"
Heim nyykisti kiharaa päätään ja tuijotti tuohon keltaiseen renkaaseen, ikäänkuin näkisi hän sen ensi kertaa: "Niin", virkkoi hän, "tuo on omituinen juttu! Niitä oli todellakin kolme kappaletta, yksi on tuossa, loisen voisin ehkä saada takaisin, kadotin sen kerran. Kolmannen olen lahjoittanut pois!
"Lahjoittanut?" Tyttö löi kätensä keveästi yhteen. "Mutta tuotahan ei ole ikinä kuultu, että joku muinaisesineiden kokooja lahjoittaisi aarteitaan pois! Ei kuuna kullan valkeana?"
Nyt veti Heim otsansa ryppyyn ja koetti näyttää kovin arvokkaalta: "Silloin en vielä ymmärtänyt niiden arvoa: olin silloin vielä pieni poika."
"Oo, sepä vahinko! Säälin teitä."
Heim kohottausi suoremmaksi ja katsahti häneen.
"Ei!… Sääliä ei tarvitse minua siitä. Tuon renkaan kanssa on yhteydessä eräs suloisimpia lapsuuden muistojani."