Heim kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei menisi hän vakuuttamaan itsestään suuria.
Silloin teki Eva hullunkurisen liikkeen käsillään, ikäänkuin naiset mailla, kun he kääntävät pehmeän taikinaa käsissään ja sotkevat sitä: "Käännän sinut vielä ihan nurin", sanoi hän, "ja teen sinusta, mitä itse tahdon."
"Niin vai! Niin vai!" Hän aukaisi oven ja antoi Evan mennä edellä. Kun hän aikoi seurata häntä pimeään käytävään, kuuli hän hänen äänensä jo kamarin ovelta.
"Nukkukaa hyvin, herra!"
Kuului matalaa heleä-äänistä naurua.
Salpa kirahti.
KOLMAS LUKU.
Flackelholmin yllä lepäili liikkumaton usvaharso. Mailta käsin puhalteli heikko tuuli kohoavaa nousuvettä vastaan. Lähellä ja kauempana ilmassa kuului lokkien kirkunaa ja luoteesta käsin meren umeata kohinaa ja pauhua. Mutta rantaa peitti sumu.
Andrees Strandiger seisoi rantasäikällä rantavehnässä ja tähysteli ulos sumuun. Sisällään liikkui ja muodostui, päivät valveilla, yöt unissa. Viime yölläkin oli hän taas unissaan ollut ulkona matalikolla, oli joutunut harhaan eikä ollut löytää Flackelholmille. Hän oli yhtäpäätä etsinyt maata, lujaa pohjaa, mutta kaikkialla oli ollut vaan pehmeätä liejua. Nyt valveilla ollessaan kidutti hän itseään yhä, kyseli itseltään yhtä päätä, mistä ja mihin, mitävarten ja minkätähden, eikä keksinyt mitään vastausta, eikä tavannut missään lujaa pohjaa.
Se se oli, joka häneltä puuttui: perus, maa, jolle rakentuu uutta elämää.