Hän kääntyi takaisin majalle, joka oli syrjempänä hietasäikän juurella, siellä istui Ingeborg Landt penkillä ikkunan edessä ja katseli uniinsa häipyneenä, kädet sylissä ulos tuonne hiljaiselle, viheriälle lakeudelle. Hän on eilen tullut Reimer Wittin mukana Flackelholmille.
"Hän on tullut tänne auttamaan minua."
Ingeborg käänsi päätään, ja nyt näki hän Andreeksen. Silloin nousi hän, tehden ripeän päätöksen ja tuli nopein askelin ylös säikän hiekkaista rinnettä. Tuuli liehutti pukuaan syrjään.
"Andrees, saanko lähteä kanssasi?"
"Miksikä?" Hän kääntyi poispäin. "Sinun olisi pitänyt jäädä äidin luokse."
"Kuule Andrees, minä rukoilen sinua, älä sysää minun luotasi! Minähän lähden kohta, kun huomaan, että olet saanut rohkeutta taas. Sinun pitäisi ainakin puhua kanssani."
Hän pudisti päätään ja katsahti toivottomana eteensä ja aikoi lähteä.
Silloin herkahti Ingeborg itkemään katkerasti. "Aioin auttaa itseäni ja sinua; mutta sinä et salli."
"Miksi olet tullut tänne? Minun luokseni, jota ei voi auttaa.
Hyödyttömimmän ihmisen luokse taivaan alla."
"Olenhan sisaresi. Sinun äitisi on ollut minun äitini. Andrees! Marian tähden!" Hän kohotti molempia käsiään Andreesta kohden.