Silloin katsahti tämä häneen, ensikertaa siitä, kun hän oli tullut Flackelholmille, ja huomasi yhtäläisyyden hänen ja Marian välillä. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen itkevän — Ingeborg ei hevillä itkenyt —, nyt, sydämensä tuskassa, muistutti hän sisartaan. Tämä ajatus hiveli lempeänä hänen sydäntään, niin että otsansa rypyt tasoittuivat ja mielensä jännitys heltyi ja silmänsä muuttuivat rauhallisemmiksi ja lempeämmiksi.
"Tule kanssani", sanoi hän, "ja puhu!"
He menivät verkalleen hietasäikän harjaa, astelivat valkeassa hiekassa ja häilyilevän rantavehnän keskellä, ympärillään liitelivät lokit, ja Ingeborg voitti hänet kyynelillään, jotka olivat niin harvinaista hänessä, voitti äänensä lämpimällä sydämellisellä sävyllä, loistavilla lämpimillä silmillään ja hennoilla pehmyillä käsillään, joilla hän tarttui hänen käsiinsä, voitti niillä luonnollisilla vastustamattomilla aseilla, jotka oikealla naisella ovat käytettävinään.
"Kuinka tämä kaikki on tapahtunut, Andrees!"
"Olin konna! Ah, en! Olin vähempää vielä! Minä olin heikko nainen, minä… Andrees Strandiger!"
"Et, Andrees! Sinä olit kuin kala, joka on takertunut verkkoon, neuvoton ja suunniltasi, ja kun taistelit itseäsi irti, sait silmukat vaan lujemmalle ympärillesi. Olit liika kunnollinen, Andrees, liika vilpitön ja liika itsepintainen. Kohta kun tulit ulos maailmaan, jouduit noiden ihmisien käsiin. Olit nuori ja kokematon, silloin katsoit maailmaan, niinkuin he opettivat. Menit heidän kanssaan ja uskoit, kun he lavertelivat, että se oli kaunista seutua, jonka läpi he sinua johtivat. Vuosia kuljit heidän kanssaan, aluksi arvostelematta, mukaan himottuna, sitte raitistuneempana, arvostellen ja silloin ja tällöin vastahakoisestikin, mutta kuitenkin itsepäisesti pitäen kiinni siitä, johon jo niin monta vuotta olit tottunut. Et tahtonut olla erehtynyt!… Näit silloin kotiseutusi taaskin. Se katsahti sinuun, tarttui sinuun, tempaisi syliinsä. Nyt näit kyllä aution väärän tiesi, mutta et tahtonut myöntää, että olit erehtynyt! Andrees Strandigerko erehtynyt?…"
"Mitä hyödyttää minua, mitä tuossa puhut? Pysy tosiasioissa! Kotiseutu hyljätty, äitiä petetty, ihmiset leivättöminä ja kodittomina, Maria haudassa. Ajattele sitä! Voitko sen? Kuvittele tuo omalle omalletunnollesi, ja koeta sitte, voitko enää katsoa ketään ihmistä kasvoihin! Oli kyllä kerran eräs ylpeä Andrees Strandiger. Mutta se on runneltu, kuule, runneltu ruhjoksi! Särkynyt, kuin lasiruutu, johon lyö nyrkillään! Koeta korjata sitä! Kittaa se! Turhaa! Ulos roskaläjälle se!"
"Tuossa olet oikeassa, Andrees! Entinen on mennyttä! Mutta nyt pitää sinun sanoa: 'Rakennan uutta'."
"Noille kolkoille raunioilleko? Sitä rohkeutta ei minulla ole, sen tunnustan. Pois tieltä tuommoinen joutava mies! Pois auringon valosta!"
"Andrees!… Kun yrittäisitkin uutta elämää, yksinkertaista, uutteraa, vilpitöntä. Ehkä silloin jonakin päivänä, juuri kuin seisot kumarassa ja ahertelet työssäsi, etkä aavista mitään, ehkä silloin odottamatta herää sinussa taaskin rohkeus ja voima, niin että uskallat mennä tuonne raunioille, ja ryhtyä työhön, ottaa tuolta tuon palaneen hirren pois, ja kantaa tähän kiviä… Andrees!… ehkä voisit vielä laittaa kuntoon kaiken.."