"Älä puhu! Mitä hyödyttää se? Ethän kumminkaan pääse sillä sydämeeni. Veitsellä voisit päästä sinne, et sanoilla! Etkö näe? Tuossa ovat koko rauniot! Marian kärsimykset! Eschenwinkel kurjuudessa! Äitini tuska! Tuo tuore hauta! Tuolla on Strandigerkartano, omani ja ei kuitenkaan omani. Olen pelannut sen käsistäni, leikkinyt noppaa siitä kuin joku koulupoika ja kadottanut sen. Ja tuota, tuota ei ole tehnyt… tehnyt joku Juha tai Kalle… sen on tehnyt Andrees Strandiger! Tuo hienoälyinen, terävä Andrees Strandiger! Mielettömyyttä! Pois!"
"Kuule!" sanoi Ingeborg säihkyvin silmin. "Tuossa juuri rikoksesi on! Isä Jumala on ravistanut sinua käsissään, niin että aivosi ovat sekaisin, ja sinä, sinä seisot tuossa ja sanot: 'Mitä sanonevat ihmiset! Mitä on tullutkaan ylpeästä Andrees Strandigerista!' Sinun… sinun pitäisi kysyä häneltä, joka on murskannut sinut: 'Herra, mitä pitää minun tehdä?'"
"Ja sekö auttaisi vai?"
"Mitä ajatteletkaan? Jos Hän tahtoo" — hän teki kädellään heittävän liikkeen — "niin on kaikki puhdasta, raunioista ei jälkeäkään, ja voit tänään vielä alkaa rakentaa uutta huonetta, nyt, nyt kohta, puhtaalle perustalle!"
Andrees pudisteli päätään ja tuijotteli synkkänä sumuun, ja koko alakuloinen masentumuksensa ilmeni kasvoillaan: "Minussa ei ole hiluistakaan luottamusta eikä uskoa."
"Tahtoisit ajatuksillasi tutkia Jumalan ja maailman ja itsesi: mutta kuule, sanon sen sinulle, luottamus ja työ on opettava sen sinulle. Anna raunioiden olla sinään, äläkä katsele sumuun, vaan tartu kirveeseen ja salvo itsellesi puisia, joita on ympärillä Flackelholmin rannoilla uusi talo. Koko raamatussa on minulle rakkain paikka se kohta, jossa sanotaan, että ken täyttää Jumalan tahdon, hänessä on heräävä luottamus ja tieto, ja hän on elävä onnellisia päiviä."
He olivat jääneet seisomaan, ja katselivat avaralle rannalle, jolta sumut kohosivat. Hitaasti kohotti aurinko sumupeiton meren aavalta lakeudelta. Valkein voimakkain käsin tarttui se pilviin, otti kaikki usvat kuumaan syliinsä, niin että kaikki muuttui kirkkaaksi ilmaksi. Sen säteet sinkoilivat avaralla kuohuvalla rannikolla, jota vastaan meri pauhaten hyökyi tuhansittain riemuitsevia aaltoja heittelehti edessä ja viskeli miljooneja kimaltavia valkeita helminauhoja korkealle ylleen ilmaan. Sen säteet värjäsivät aaltojen laaksot metallisella sinenviherjällä värillä ja lähettivät nuoliaan lokkiparville, jotka salamannopeudella risteilivät ilmassa, eivätkä ampuneet harhaan yhdenkään lokin ohitse: kuin hopeoituina välkkyi ja välähteli auringonvalossa lukemattomia valkeita siipiparia, Ken ampuukaan niin tarkkaan kuin aurinkotar?
Se katseli kirkkain kauaskantoisin silmin meren ylitse, jolla viilteli korkeita ylväitä laivoja, katseli kirkkoja ja taloja, jotka etäällä ympärillä seisoivat aavan lahden rannoilla. Ilkkuvan hymyillen valoi se lempeällä loisteellaan ylpeän yötisen edustajansa, valotornin vanhat harmaat muurit kultaisiksi: ystävällisesti hymyillen katseli se hanhiparia.. jotka ihan rinnakkain, ylpeäryhtisesti kaulat kenossa liukuivat aaltoja.
Oi, ken ei ole meriäsi nähnyt, oi kotiseutuni, hän ei tunne sinua. Hän ei tunne sinun suuruuttasi. Ken vaeltaa metsiäsi ja kangastasi, ja katselee lampiisi, hän lepää rinnoillasi, hän näkee silmiesi välkkeen ja ruumiisi kauneuden ja kuulee sinun hengityksesi. Mutta tuolla ulkona aalloilla, raittiin tuulen syleilemänä, siellä näin sinut kokonaan valkeistasi jaloistasi tummaan kiireeseesi asti, näin sinun raskaassa viitassasi kimaltavista, soljuvista, kuohuvista aalloista, valkeille kuohupaarteineen. Silloin sinä lausuit minulle: Laula minusta laulu!… Ken voisi laulaa sinun laulusi, ihana ylpeä kotimaani, ken voisi laulaa laulun hänestä, jonka käsi vartioi sinua!
Vaieten ja hiljaisina katselivat he kumpikin tuota ylenevää ihanuuden kehrää. Ja kun aurinko voitokkaana oli noussut taivaalle yli maiden ja merien, silloin käänsi Ingeborg silmänsä häneen: "Ryhdytkö työhön. Andrees?"