Ja sillävälin kun he leikkivät ja pikkupoika tuon kauniin tytön saattamana ylpeänä ja suorana uskalsi kauemmas ja leikin innossa hame vedettiin tiukemmalle, tarttui syrjempänä pieni aallonkieleke valkein kurkottavin käsin tytön kenkään, viskasi sen päänsä ylitse hiljaa naurahtaen siskolleen takanaan, kurotti taaskin, nyki sukkaa, tarttui siihen kauaskurkottavalla kielekkeellä ja sysi ja vei ja kurkotti ja nauroi, kunnes paikka oli tyhjä. Silloin katsahti Ingeborg taakseen ja huomasi vahingon, ja koska hän oli kuulevinaan naurua, uhkasi hän kädellään merta.
Silloin seisoi Andrees Strandiger siinä lähellä häntä ja sanoi: "En saanut estetyksi sitä."
Tyttö sulki kiireissään lapsen pään käsiinsä ja sanoi: "Mitä nyt teemme. Fritz?"
"Juoksemme kotiin!" vastasi tämä hauskasti.
Ei ollutkaan muuta neuvoa.
Niinpä lähtivät he rinnakkain astelemaan rannan poikitse majaa kohden, joka kaukana heistä kurkisti esiin hiekkasäikän takaa hirsiseinineen ja lipputankoineen. Ingeborg vilkaisi tuontuostakin Andreekseen. Mutta hän ei vaan keksinyt, mikä ilme hänellä oikein oli kasvoillaan, sillä viime viikkoina ei ollut kasvojaan koskenut partaveitsi, ja tumma parta oli versonut hänen huulilleen ja peitti hänen kasvonpiirteensä.
"Mikä sinun on?" kysyi Ingeborg. "Vaivaako sinua mikä?"
"Antje tuli kylästä", sanoi hän, "ja hänellä oli mukanaan kirje
Heimiltä."
"Mitä kirjoittaa ystävämme?"
"Kirjoittaa sekä hyvää että pahaa."