"Kerro ensin paha."
"Kuusi perhettä Eschenwinkelissä, kaikkiaan kolmekymmentä henkeä, matkustavat ensi viikolla Amerikaan."
Molemmat vaikenivat ja astuivat tuokion hiljaa rinnakkain.
"Sinun pitää kestää tuokin, Andrees."
"Minä olen se, joka karkoitan heidät kotiseudulta."
Ingeborg laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Olen toverisi, Andrees, ja olen aina oleva sitä; sitäpaitsi on sinulla
Heim ja Reimer. Seisomme uskollisesti rinnallasi."
"En ollut ajatellut, että he todella lähtisivät; mutta mihinkä ryhtyisivät he muutenkaan. He olivat liikaa. Strandigerkartanon pelloilla työskentelee nyt puolalaisia miehiä ja naisia."
"Et sinäkään ehkä olisi voinut pidättää heitä, Andrees; on nyt kerran semmoinen liike kansassa. Heillä on sukulaisia siellä, toinen seuraa toistansa meren tuolle puolen. Jos se nyt näyttääkin tuskalliselta, niin kuka tietää, ehkä on se sentään siunaukseksi heille ja heidän lapsilleen."
"Mutta onhan tämä sentään heidän kotiseutunsa, ja maa tuolla vieras… Ja kansan sitkein voima juoksee tuonne, kuin aukaistusta suonesta; se mitä tulee sijaan, on alempiarvoista vierasta verta. Ja sellaista vaihdoskauppaa olen minä kädelläni tukenut."