"Vielä jää monta jälelle tänne, Andrees, joita voit auttaa… Entä hyvä, josta Heim kirjoittaa?"
"Eva Walt on tullut hänen morsiamekseen. Hän kirjoittaa hirveän ylimielisesti, niin että siitä tuskin saa tolkkua. Hän on muka nähnyt hänet jo poikana kankaalla ja sittemmin Heidelbergissa. Kuinka saattaa se olla mahdollista? Hän kirjoittaa ihan hassuja."
He vaikenivat hetken.
"Miten arvelet, Andrees, tulevatko he onnellisiksi?"
"Luulisin: Eva Waltissa on jotain niin käytöllistä ja voimakasta, ja luulen, että hänestä tulee uskollinen toveri hänelle: ja se on pääasia."
Kummallekin johtui mieleen, että Ingeborg äsken oli sanonut: "Olen sinun toverisi." Ja he vaikenivat taaskin.
Puhtaalla, kovalla maaperällä, jolla he kulkivat, oli siroissa kaareilevissa viivoissa pieniä kohoumia, joita nousuveden aaltoilu oli muodostanut. Pikku Fritz, joka tähän asti oli taivaltanut koko elinpolkunsa paljain jaloin, asteli uskaliaasti epätasaisella maaperällä, mutta Ingeborg ei pian enää voinut kestää kipua jaloissaan. Se sai kyyneleet nousemaan silmiinsä ja hetken perästä täytyi hänen pyytää, että he pysähtyisivät hetkeksi. Mutta seisoessaankin tunsi hän tuota polttavaa kipua jaloissaan. Silloin pyysi hän, että he molemmat menisivät edellä.
"Mutta hänhän voi kantaa sinut", arveli Fritz.
"Niin, sallihan se, Ingeborg. Maria on kuollut: tahdon kantaa sinua hänen sijastaan käsilläni. Sinä teet niin paljon hyväkseni."
Ingeborg seisoi, eikä liikahtanutkaan.