Silloin kumartui Andrees ja nosti hänet syliinsä: "Kunniassa olen pitävä sinua, uskollinen toverini."
Kun Andrees säikän rinteellä laski hänet sylistään, sanoi Ingeborg:
"Lähdenkö nyt äitisi luokse?"
Ja vielä kerran pyysi Andrees: "Jää nyt vielä muutamaksi päiväksi."
Siten holhoi Ingeborg häntä kestämään nykyisyyttä ja pelotta katsomaan tulevaisuuteen.
NELJÄS LUKU.
Oli suruisa näky tuo.
Pitkässä jonossa astelivat puolalaiset työntekijät Strandigerkartanon pelloille, seisoivat siellä ja kuokkivat ja edessään seisoi vouti. Toisinaan kuului hänen käheä vieras puheenpartensa aina Eschenwinkelin tuville tai kesannolle asti, jossa Heim asteli auransa jälessä kyntäen sitä toista kertaa. Silloin ravistivat naiset Eschenwinkelissä aina päitään ja puhelivat omituisesta ja kovasta ajasta ja vieraasta maasta, jonne he nyt tulisivat muuttamaan, ja Heim Heiderieter, niin onnellinen kuin hän muuten olikin, loi raskaan katseen eteensä.
Iltasin istuivat Eschenwinkeliläiset, miehet ja naiset rantavallin vierteellä kanervikossa, lapset leikkivät kanavan partaalla..Silloin tulivat nuo muukalaiset, ehkä kolme neljäkymmentä yhdessä jonossa, kuin parvi kaakattavia hanhia, pitkin tietä, eivät katsahtaneet oikealle eikä vasemmalle, silmät olivat punaisten huivien peitossa ja vilkahtivat vaan arasti seudun kansaan, jolta he riistivät leivän ja kotiseudun. Oli omituista katsella, kuinka Eschenwinkelin pieni väki, joka oli kanavan partaalla, pilkkaili noita kulkijoita ja. Henrik Schütt, ainoa heistä, joka kerran elämässään oli lukenut indiaanikertomuksen, väitti, että tuommoisia ihmisiä pyydystäisi hän Amerikassa lassollaan, ja antaisi niiden tehdä työtä pellollaan. Naiset kanervarinteellä antoivat sukankudintensa tuokioksi vaipua syliinsä, ja miehet purasivat ajatuksissaan piipunvarteensa, siten antoivat he vaieten ja huomautuksia tekemättä, ainoastaan tarkaten silmillään, joukkueen mennä ohitsensa. Jälkeenpäin puhelivat he ehkä hetkisen yleensä vaan, että he vaativat elämältä enemmän kuin nuo, jotka katosivat Strandigerkartanon jalavain varjoon: että he, saksalaisina miehinä, eivät osaisi laumoissa tehdä työtä voutien katsannon alla, ja että onnettomuus oli siinä, siinä juuri, ett'ei heillä itsellään ollut omaa maata, että maanomistajat itsekin ympäristöllä sanoivat, että semmoinen työmies, jolla on itsellään maata, on uskollisin ja paras, ja että vanha työläisväestö yhä tyystemmin häviää maasta ja että muuttaa huonompaa väkeä sijaan, ja että työväki saa vieraassa maassa sitä, jota kotimaa siltä kieltää: omaa maata!
Näistä asioista keskusteltiin tyyneesti ja yksinkertaisesti, ilman katkeruutta ja kiivautta.
Hei Probislav! sinä, joka ketteräjalkaisena hiivit Wodaninkukkulalle! Eivät silloin antaneet rauhassa sinun asua majoissa, jotka eivät kuuluneet sinulle, ja maalla, joka ei ollut omaasi. Sait niskoihisi germaanilaisista nyrkeistä, saksilaisista kirveistä! Oli toinen aika silloin. Probislav!