Tyttö ei kuunnellut häntä. Unet olivat unohtuneet. "Näytä minulle nopeasti nyt, mistä tie menee?"
Poika lähti edellä pensaikon lävitse, taivuttaen oksat huolellisesti syrjään. Siten saapuivat he tielle.
He katsahtivat toisiinsa ja huoahtivat syvään, eivätkä liikahtaneet.
"Mene tuonne kukkulalle!" Sitte näemme vielä kauan toisemme.
"Tulee kohta pimeä jo, pelkään."
"Nyt minä lähtien!"
"Niin", sanoi poika pikaisesti, "nyt sinun pitää lähteä, mutta kas tässä… tämän saat minulta, näetkös? Lahjaksi!" Ja hän antoi hänelle rannerenkaan, joka yht'äkkiä oli ilmestynyt käteensä, "Se on kultaa", sanoi hän, "säilytä se, että tunnen sinut sitte, kun olemme tulleet suuriksi."
"Mutta tohdinkohan? Tuohan on suuria ihmisiä varten?"
"Olen löytänyt sen meidän omasta maasta", sanoi poika ylpeästi.
Silmät luotuina renkaaseen, jota hän piti kädessään, kääntyi tyttö hänestä ja lähti vitkaan pois.