"Frans Strandiger on toki muuttunut vakavammaksi."
"Poika, käyppäs noutamassa virsikirja: se on laatikossa. Älä nikso sormiasi!"
"422…" Heim luki kuuluvalla äänellä vanhan matkavirren.
"Näetkö nyt. meitä ajattelee Pellwormer…"
Syntyi hetken hiljaisuus.
Sitte tuli taaskin joku Heimin luokse ja kielisepän piti kääntää vapaapiletti, joka, huolellisesti paperiin käärittynä, vedettiin esiin povitaskusta. Kummastellen ja tyytyväisinä kuulivat he sen sisältöä.
Toiset taas puhelivat kaikki yhteen mylläkkään: talouskaluista, joita kannatti ottaa mukaan, kinkusta, joka oli uunissa savuttumassa ja jonka piti mukaan, sukulaisten olosuhteista ja toiveistaan. Ja tätä jatkui, kunnes aurinko laski.
Ja jos joku olisi kuunnellut tarkkaavasti, olisi hän yhä uudestaan kuullut lausuttavan samaa sanaa: Maata! Maata! Niin, se sana on lausuttu monta kertaa näinä hiljaisina toukokuun päivinä kankaan rinteellä, etelään Nummitalosta.
Silloin laski aurinko vallin taakse. Se kultasi meret ja maan ja kätki ihmisten silmiin, jotka istuivat kanervikossa, lämmintä loisteita. Kaikki katselivat sitä kohden: sitte erosivat he toisistaan. Neljän viikon kulutuin ovat he istuvat, yksi sen toinen tämän farmin ovella ja Iowan aaltoisain kukkulain taakse on laskeva aurinko, sama aurinko kuin nytkin, mutta kuitenkin vieras.
Kahta tuttavistamme ei sentään koskaan näkynyt kankaalla. Hinnerk Elseniä ja Anna Wittiä… Anna Witt istui matalassa tuvassa ja neuloi kaiket päivät vaatekappaieita, jotka hän aikoi ottaa mukaansa Amerikaan, hän aikoi nimittäin myöskin Amerikaan, hän yksin kaikista Witteistä, huolien kalvaama tyttö, suruisa matkaaja. Hinnerk Elsen ei välittänyt hänestä; hän oli lyhyesti sanonut vaan, ett'ei tyttö ollut kyllin kunnollinen hänelle. Hän oli samoinkuin Annakin jättänyt palveluksen Strandigerkartanossa ja työskenteli nyt eräässä tienteossa parin tunnin matkan päässä, ja meni hän harvoin Annan ikkunan ohitse vanhan Thiel eukon luokse, joka jo useat vuodet oli hoitanut hänen pesuaan. Kun Anna näki hänet siinä, kun hän ylpeänä ja jykeäniskaisena, katse luotuna suoraan eteenpäin, meni ohitse, vaipui päänsä syvemmälle, kunnes se lepäsi pöytää vastaan, ja koko ruumiinsa hykähteli tuskan ja itkun kouristamana.