"Silloin lähdimme yhdessä.
"Magister Jansenius sanoi: 'Moses pitää hänen nimensä olla: sillä vedestä on hän otettu, mutta mitä lisäksi? Jenskö?'
"Silloin suurensi tyttö ylpeästi itseään ja sanoi: 'Se on kai minun määrättävissäni se? Hänen pitää saada nimen isäni mukaan: Peter! Ja koska hän on ajautunut haaksirikkoisena maihin, niin olkoon nimensä Strandiger! Peter Strandiger olkoon nimensä, sillä emme tunne hänen vanhempiaan, jotka nyt ovat Jumalan luona.'
"Magister Jansenius katsahti häneen. Hän oli pieni mies ja oli monta kertaa kehunut edessäni, ett'ei hän pelkää mitään, mutta hän ei virkannut sanaakaan tähän, ja kasti lapsen, johon tyttö osoitti oijennetulla etusormellaan… Mutta minua, magister Johannes Jansenius, minua huvitti ylen suuresti kasvojesi ilme; quod erat perplexum.
"Vaieten palasimme kotiin. Vanha Peter Jens seisoi ovessa ja odotti meitä. Ja kun tulimme, sanoi hän: 'Näytätte kuin mies ja vaimo, jotka palaatte kastamasta esikoistanne.' Tuommoinen puhe kummastuin minua, koska hän muuten oli vaitelias mies ja mietiskelijä.
"Niinpä rohkaisinkin mieltäni, ja menin Grethjen jälissä kyökkiin, ja sanoin tarpeellisella vaatimattomuudella ja edeltäkäsin kumartaen: 'Jos neitsyt Jens tahtoo tulla aviopuolisokseni, niin olen aina oleva kunnioittava raitis aviomies hänelle.'
"Hän kääntyi ympäri, katsahti ensi kertaa minuun siitä asti, kuin hän pelasti lapsen vedestä, ja sanoi tuimasti ja lyhyesti ja käyttäen sanoja, kuin kuivia katajakalikkoja: 'Täytyyhän minun!' Mutta ei ollut ystävällinen minulle, kuten oikean kihlatun morsiamen tulisi.
"Muutaman kuukauden, perästä sairastui vanha Peter Jens pahasti ja sairaudessaan puhui — hän oli silloin jo puolin tiedotoin — viime matkastaan matalikolla, jolla Harro Harrsen kuoli. Seuraavana yönä kuoli hän.
"Niistä ajoista on nyt jo kulunut kaksikymmentä vuotta, olin nuori silloin, ja nyt olen melkein vanha jo. Olen ollut vieraissa maissa, ja olen taas palannut kotiseudulle takaisin. Maa, joka silloin myrskyllä ja hirmulla sortui, rupeaa taas ylenemään veden alta. Pohjoisempana seutuamme puhuvat ihmiset taaskin rantatokeitten teettämisestä. Ainoastaan meidän rannoillamme, jossa myrsky riehui rajuimpanaan ja jossa maahan repeytyi tuo kanavasyvänne, ei tahdo maa vaan edetä entisille sijoilleen. Mutta Peter Strandiger, meidän ottopoikamme, työskentelee siellä alhaalla, kaivaa ojia ja rakentaa tokeita ja tarkastelee terävillä silmillään veden liikuntaa ja sanoo: 'Tuolla ulkona matalikolla lepäävät vanhempani. Minäpä aloitan taistella maata takaisin. Kun olen täyttänyt seitsemänkymmenen, tahdon asua rantatokeen takana talossa, jonka itse olen rakentanut haaksirikkouneesta, meren ajamasta puusta, ja talon nimi on oleva Strandigerkartano'. Kun hän iltasin palaa lammaslaumoineen, juoksee häntä vastaan poikamme, jonka Grethje on minulle lahjoittanut, ainoa lapsemme.
"Semmoista ja paljon muuta, jossa olisi kylläkin kummasteltavaa. — mutta jota en sentään nyt viitsi kertoa, varsiakin kun rouva Grethje joka kerta kun ryhdyn kirjoittamaan, katsoo varsin vakavin silmin hommiani — olen elänyt ja kokenut vaelluspäivinäni maanpäällä, kuten Lutherus sanoo, minä Henni Heiderieter, joka olen candidatus ja puuhun- ja kiveenpiirtäjä."