Samaan aikaan seisoi Ingeborg säikällä, kädessään suuri kaukoputki, hän nojautui keveästi rakennuksen kattoa vastaan ja katseli matalikolle ja ajatteli: "Olen levoton hänen tähtensä. En saa missään rauhaa. Kolme kertasi olen heittänyt kädestäni sukan, jota kudon hänelle — hän luulee sentään, että sen tekee Antje — ja kolmeen kertaan olen juossut tänne säikälle."
Hän pudisti suruissaan päätään: "Se ei ole levottomuutta, se on jotain muuta, se on kaipuuta. Koetin voittaa sen, luulin, että se olisi kuollut, kun sisareni kuoli, mutta se ainoastaan huumautui, se herää taaskin, tuo kamala, tuo suloinen: Tuolla tulee Andrees Strandiger! Nuo ovat hänen askeleitaan! Tuo on hänen vartalonsa! Ja nuo ovat hänen hiuksensa, jotka tummina lepäävät hänen otsansa yllä. Veri syöksähtää sydämeen, niin että se sykähtää, ja silmiin, niin että niissä hämärtää.
"Minä tahdon hillitä sen, hän ei saa huomata sitä. Jos silmissäni sykähtää kuin valkeata, suljen ne. Minä tahdon pois kohta. Jos näen. että silmänsä ovat kirkastuneet, ja että hänessä on uskallusta, palaan takaisin Strandigerkartanoon ja katselen sieltä Flackelholmia kohden ja toivon ja odotan.
"Minua ihmetyttää, että on kaikki niin hiljaista ympärilläni. Niin kauan jo kaikki ollut niin hiljaista. Millaiset olivat silmänsä silloin kankaalla!… Nyt ne eivät loista… Minä toivon ja halaan nähdä ne semmoisina, kuin ne olivat kankaalla silloin.
"Sillä hän on minun, ja minä olen hänen, ja minä katson häntä silmiin ja… silloin en salaa silmäini katsetta.
"Vait' nyt!" sanoi hän matalaan ja pudisti päätään. "Ei saa ajatella liika pitkälle!"
Hän katseli matalikolle. Tuo pieni musta pilkka tuolla, se voisi olla hän. Hän kohotti putkeaan, tähysteli sen läpi ja etsi, silloin näki hän kiikarillaan, kuinka hän oli polvillaan ja nousi ylös ja jatkoi matkaansa. Hän lähti hitaasti säikkää alas ja ajatteli: "Hän tarvitsee vielä kaksi tuntia ennättääkseen perille. Pukeudun nyt jo toiseen pukuun. Mutta hänelle vastaan en mene."
Kuu oli kulunut kaksi tuntia, oli hän sentään lähellä Dieksander Gatt'ia, vieressään harmaanmusta paimenkoira. Hän seisoi äärimmäisellä ruohokaistaleella, eikä liikahtanut. Hän näki, kuinka Andrees riisui pitkävartiset saappaat yltään ja astui vesisyvänteeseen, jonka vesi nousi hänelle yli polvien. Sitte tuli Andrees ylös märälle sannalle, ja huusi jo etäältä: "Hyvää huomenta, Ingeborg!" Ingeborg ei liikahtanutkaan, katseli häneen vaan, ja huomasi, että hänen kasvoissaan taas kuvastui voimaa, ja että päänsä ryhdissä oli jonkin verran itsetietoisuutta. Silloin lensi hän iloiseksi ja riensi kiireesti alas viheriältä saareltaan, antoi hänelle kätensä, nyökäytti päätään ja unohti salata välkettä, joka leimahti silmiinsä.
Mutta Andreeksen värähti sydän, kun hän näki hänen poskiensa armaan punan ja hänen hiljaisen hymynsä ja alasluodut silmäripsensä ja vaaleat hiuksensa, jotka olivat kierretyt palmikkoon pään ympärille.
Sitte lähtivät he astelemaan rinnakkain, ja kertoivat, mitä olivat kokeneet, ja koettivat molemmat olla kuin kaksi toveria, jotka olivat hyvät ystävät keskenään, ja joilla muutamiin asioihin nähden oli samaa mielenkiintoa, mutta eivät olleet siitä hetkestä saakka enää sitä.