Seuraavana aamupäivänä seisoi Andrees äitinsä vuoteen ääressä. Tämä ei vielä ollut voinut jättää vuodettaan, mutta oli nyt sentään istuallaan sillä, ja oli taas pukeunut valkeaan aamumyssyynsä, tuollaiseen suureen, joka peittää hiukset kokonaan, ja näyttää niin kotoisan omaiselta, niin isoäidilliseltä. Anna Haller, joka jo pitkät ajat oli ollut vanhan rouvan ystävätär, hallitsi ja valliisi nyt pukeuneena suureen valkeaan kyökkiesiliinaan kaikella nuoren äidin toimekkuudella noissa kahdessa ystävällisessä huoneessa, joihin aamuaurinko iloisesti loisti.
Andrees kertoi äidilleen, että hän toistaiseksi aikoi palata Flackelholmille. Äitinsä ei näyttänyt säikähtyvän. "Lähde vaan!" sanoi hän. "Minullahan on riittävästi aikaa pitää käsiäni ristissä puolestasi. Aina pelkäsin, ett'eivät rahat, jotka isäsi on käyttänyt Flackelholmiin, antaisi sinulle rauhaa, ja että isäsi loppu saattaisi sinut uhallakin koettamaan pakoittaa Flackelholmia alaiseksesi. Strandigerit ovat kovaa ja lujaa väkeä, minä olen liika heikko heille."
Mariasta hän ei puhunut mitään, Fransista kertoi hän, että hän kävi hänen luonaan, ja kertoi hänelle, kuinka hän hoiti taloa: "Hän on kelpo ja toimekas maanviljelijä. Osasit oikeaan, kun annoit talouden hänen hoitoonsa siksi aikaa kun itse olet poissa. Koeta nyt vaan jouduttaa töitäsi FJackelholmilla, että voisit palata syksyksi takaisin. Sitte voit ensi keväänä, kun suruvuosi on loppu, viettää häitä Ingeborgin kanssa. Vie terveiset Ingeborgille!"
Sitte lähti Andrees suljettuaan ensin tuon valkean pään syliinsä.
Nummitalosta lähti Andrees matkalle Flackelholmia kohden. Kun Heim kysyi häneltä: "Miten ajattelet nyt tulevaisuuden suhteen?" vastasi hän: "Siitä saat pian kuulla."
KUUDES LUKU.
Kuolema, jota Andrees oli ollut näkemässä, vahvisti ja rohkaisi häntä. Se, jonka pyrkimykset ovat vakavat, saa mielensä lujemmaksi, selvemmäksi ja varmemmaksi, kun hän näkee kuolemaa. Kuolema on kuningas, jolla on ylevää luonnollista majesteettiutta. Ken on saanut nähdä sitä kasvoista kasvoihin, hän ei sitä näkyä unohda, ellei hän tahallaan paaduta itseään kevytmieliseksi.
Oli Andreeksesta, kun hän oli nähnyt tämän kuoleman, kuin olisivat silmänsä kirkastuneet. Ja nyt kun hän, yksinäisenä vaeltajana, jalan, kompassi kädessään ja huomionsa kiintyneenä viittoihin ja eilisiin vaununjälkiin, joita nousuvesi ei ollut ihan kokonaan huuhtonut näkymättömiksi, kulki aavaa hiljaista matalikkoa, askartelivat hänen ajatuksensa suunnitelmissa, jotka olivat heränneet hänessä hiljaisina päivinä Flackelholmilla, jotka olivat varmentuneet hänen vanhan ystävänsä kuolinvuoteen ääressä ja joille äitinsä oli antanut siunauksensa.
Nyt kun sielunsa taas oli päässyt tasapainoon ja ikäänkuin kohonnut polviltaan, rupesi se avaamaan silmiään ja katselemaan ympärilleen. Eilisiltainen kertomus isäin ajoista, joka oli selittänyt hänelle hänen sukunsa ja nimensä alkuperän, oli paljastanut hänelle menneisyyden vakavat kasvot, ja kuolevan sanat tulevaisuuden vielä vakavammat. Niiden, menneisyyden ja tulevaisuuden välillä seisoi hän, mies, jolla kohta oli puoli elämäänsä takanaan, ja joka jonkun ajan perästä hänkin oli kuoleva. Siinä seisoi hän ristiviitalla, tien korkeimmalla kohdalla, ja sen keskipalkalla, ja katseli taakseen vanhaa maata kohden ja katseli eteensä uuteen, ja näki sen kyllä, mutta ei mitään polkua eikä tietä, joka olisi johtanut sinne. Ja ilmestyi hänelle, ikäänkuin olisi elämä samallainen, piti mennä lähimpää viittaa kohden vaan, kuin lähimpään tehtäväänsä, ja siten edetä tehtävästä tehtävään, silloin saapui ehkä lopulta perille uuteen maahan, ja että siis yksityiset tehtävät elämässä olivat oikeimpia tienohjia elämässä kuolemaan asti.
Ja kun hän siten seisoi keskellä tietöntä matalikkoa, sen äärettömän yksinäisyyden ja sen yli-ihmisellisen suuruuden valtaamana, hän, mitätön vaeltaja kuivuneen koivurungon vierellä, silloin puhui hän itselleen: "Olen uskaltava sen. Hänen käsissään olkoon onnen ohjat: minä olen luottava häneen, enkä ole uupuva!" Hän ojensi kätensä Flackelholmia kohden ja, koska oli yksinään, — muuten ei hän olisi ikinä tehnyt sitä, milloinhan on nähty meidän rannikollamme kenenkään miehen polvistuvan? — laskeutui hän viitan vierelle sannalle polvilleen, ei niinkuin rukoilija, vaan kuten semmoinen, joka on uupunut, tai joka etsii jotain maasta. Hän ottikin erään simpukan, joka oli edessään, ja pisti taskuunsa.