"Se särki sydäntäni, ja masensi minulta rohkeuden katsoa Jumalan aurinkoon. Maria yritti auttaa, me toiset katselimme. Se tehtävä oli lapsiraukalle liika raskas, kukaan ei auttanut häntä… siispä vaipui hän syvyyteen. Sitte lähtivät he pois ja me seisoimme tien varrella ja sallimme heidän lähteä, emmekä aukaisseet suuta emmekä kättä heitä estääksemme. Se oli tiedon puutetta ja tahdon puutetta… Minä en ollut kyllin voimakas virkaan, jonka hän on minulle uskonut. Sanoivat: Saarnaa… Sanoivat: Rauhaa! Rauhaa… Eikä ole mitään rauhaa… on hätää…
"En ole mikään Judas… rakastan häntä yli kaiken… mutta minä olen semmoinen, josta sanotaan: Hän jätti vaatteensa heidän käsiinsä ja pakeni alastomana pois… Minä olen Pietari: minä vakuutan teille, minä en tunne häntä tarpeeksi…
"Andrees… Minun Andreekseni… Heim… rakastakaa häntä tekin!
"Ja vaikk'ei hänen kultaisista lupauksistaan yksikään sana olisi toteutunut sieluuni nähden huomen aamuna, kun päivä sarastaa: niin iloitsen kuitenkin, että olen turvautunut häneen, sillä hän on antanut elämälleni sisällön ja ryhtiä, hän on antanut kädenpudistuksiini lämpöä ja silmiini loistetta. Te olette nuoria vielä: auttakaa heitä, että he saavat maata… Näin varpusparven, jonka itämyrsky oli ajanut ulos merelle, ne huusivat. Sellainen on kansa, kun sillä ei ole maata.
"Evankeliumissa sanotaan: Tapahtui kohaus… siinä juuri piilee kurjuus… ei tapahdu mitään. Sanovat: Saarnaa!"
Sitte, heidän kumartuessa vuoteen ylle, rupesi hän rukoilemaan seurakuntansa puolesta. "Anna siunauksesi kankaalle ja marskille, vehnälle ja perunoille. Anna kankaan väistyä ja marskin edetä. Anna kyntömaitten laajeta ja laidunten vähetä. Anna siunauksesi auralle ja lapiolle, ne ovat saksalaisen miekka… Anna siunauksesi lapsille, jotka ovat kotona ja jotka jouluiksi tulevat kotiin, ja niille jotka eivät tule kotiin. Anna siunauksesi lapsille, jotka palvelevat, ja jotka kantavat kruunun pukua, ja niille jotka ovat Iowassa… Schütt… anna hänelle anteeksi, että hän kirosi synnyinseutuaan, hän ei tietänyt, mitä hän teki. Vahvista hänen lapsensa syntiä vastaan, sinä tiedät, se on neljäs polvi… Auta kaikesta hädästä, auta minuakin…"
Äänensä ja hengityksensä tukehtui. Pellwormer luki Isä meidän. Hän oli joka sunnuntai käynyt kirkossa; niinpä rukoilikin hän ihan kuolevan äänellä ja tavalla. Tämä näytti kuuntelevan… "Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti! Amen!"
Opettaja Haller astui hetken perästä lähemmäksi, kumartui ja katsoi sammuviin silmiin.
"Olen niin utelias…" sanoi kuoleva.
Niin, uteliaana, suurin kysyvin silmin oli Johannes Frisius katsonut elämään, luontoon ja kirjoihin. Ja uteliaana, loi hän silmänsä tuohon outoon odotuksen maahankin. —