Hän leikkeli empivin käsin, kumarsi yläruumistaan taaksepäin, käänteli päätä sinne ja tänne, huomasi leikanneensa vinoon ja ajatteli: "Kunpa hän nyt katsoisi poispäin edes!" Kasvojaan poltti.
Silloin huomasi Andrees hänen pulansa ja katseli jäykästi majan seinälle kuivumaan naulattua hylkeennahkaa kohden.
"En ymmärrä", virkkoi Ingeborg empien, "tässä korvan vierellä on niin paha paikka.
"No, rohkeasti käsiksi vaan!"
Silloin uskalsi hän yrityksen. Mutta kätensä vapisi ja korvan lehdelle ilmeni punainen veripisara.
Silloin viskasi hän sakset kädestään hiekalle, polki jalkaa maalian ja itki.
"Noo… Ingeborg!… Älähän nyt itke toki!" Ja hän nosti säveästi ja säälien sakset ylös ja antoi ne hänelle takaisin: "Näinhän et voi jättää minua. Sinun pitää tulla lähemmälle."
"Minä en osaa! Minä en osaa!" Hän oli istuutunut penkille ja näytti perin onnettomalta; silmänsä olivat ihan kyynelissä ja päätään pudistellen niksautteli hän saksillaan.
"Sinun pitää olla rohkea vaan. Ei muuta kuin ala nyt."
"Sinä olet liika pitkä!"