Reimer palasi ensimmäisenä takaisin majaan: hän tapasi Ingeboigin, joka puhdisti pöytää.
"Mikä tuoksu täällä!" sanoi Ingeborg, ja katsahti terävästi häneen.
"Kaatoivat tilkan viinaa kahvin sekaan", sanoi Reimer.
* * * * *
Seuraavina päivinä tutkivat miehet ruohon ja kasviston kasvua ja laatua, jota avaralti, ehkä yli sadan hehtaarin laajuudelta, peitti tasaista maata. Siinä oli monellaisia kasveja. Kaikkea, mikä vaan menestyy vastamuodostuneessa maassa Pohjanmeren rannoilla, tapasi sielläkin. Paikottain kasvoi maanpinta erästä lajia lyhyttä hienoa ruohoa, joka sekavana ja tiheänä peitti sitä kuin luja tiivis nahka. Siellä täällä seassa kasvoi rantaneilikkoja. Kasvoi lisäksi erästä lajia vaaleanviherjää rasvaista kasvia, joka hiukan muistutti sipulia, juuri kun se on alkanut taimia. Siellä kasvoi harmaata, karkealehtistä kasvia, hiukan kanervan näköistä, se peitti laajoja aloja saarta, ja sen alta paalsi esiin paljas harmaahko liejupohja. Ja Reimer otti ja purasi joka kasviin ja maistoi ja sanoi: "On ruohoa ja on rikkaruohoa, mutta enpä usko, että koko saarella kasvaa korttakaan, joka olisi vahingollista eläimille." He mittailivat ja tutkivat veden poukamankin, joka alkoi lähellä rakennuksia ja yhtyi isoon mereen Dieksander Gattissa. He mittailivat sen syvyyttä, tutkivat sen pohjaa, ja toivat mukanaan kotiin rapuja ja kaloja, joita olivat pyydystäneet käsiverkoilla. Kun he palasivat, kuuli Ingeborg Andreeksen sanovan: "Olet oikeassa: meidän pitää ylläpitää alituista yhteyttä ßüsenin kanssa. Meillä pitää olla venhe ja mies, joka tuntee vedet. Kirjoitan siitä punapäälle."
Tänä iltana, joka oli hyvin leppeä ja aurinkoinen, kun Reimer ja Antje olivat vielä kerran lähteneet ulos kalastukselle — Antje oli nimittäin tokaissut: "Sitä ette te osaa!" — palasi Andrees rannalta takaisin ja asettui seisomaan Ingeborgin eteen, joka istui auringon paisteessa ja neuloi, ja sanoi vitkastellen: "Kuulehan, Ingeborg, minulla olisi omituista asiaa. Hiukseni ja partani ovat aivan liiaksi rehevät jo, enkä tohdi itse niitä leikata. Reimer ei myöskään rohkene, niin kuulu kuin maineensa onkin lastensa tukanleikkaajana, ja Antjenkaan haltuun en oikein rohkenisi uskoa päätäni."
Ingeborg hypähti ylös, ja palasi kohta välähtelevät sakset kädessä takaisin majasta: raikkaille, nuorekkaanhennoille kasvoilleen oli lentänyt hieno puna.
"Seisohan hiljaa nyt!" sanoi hän; sydäntään tykytti.
Ja hän alkoi leikata. "Olen leikannut Fritzinkin tukan", sanoi hän.
"Sen näin. Siksi tulinkin pyytämään sinun."