* * * * *

Strandigerkartanon avaroilla hedelmällisillä pelloilla oli par'aikaa juurikasvien korjuu. Niistä oli hyvä sato, mutta kuitenkaan ei pystynyt Frans Strandiger saamaan kokoon koko vuokrasummaa, sillä viljan- ja karjan hinnat olivat olleet epäedullisia. Pyhäinmiesten päivä läheni, eikä hänellä vielä ollut tarpeeksi rahaa koolla. Ja vaikka hän olisi käyttänyt koko viljatulonsa, puuttui sittekin rahaa: eihän hän voinut tyhjin käsin käydä talvea vastaanottamaan.

Saivat silloin kokea kovia päiviä palvelusväki ja vieras työvouti, ja kajahtipa monta karkeata alasaksalaista sanaa, ja monta outoa puolalaista kirousta, jotka kuuluivat avaran pihan yli aina ylös sokealle rouvalle ja sille hiljaiselle tytölle asti, joka istui hänen vieressään. Vuokraajan taas karkoitti levottomuutensa kirjoituspöydän äärestä ja hälystä pihalla, ulos yksinäisille teille, ja pian tuli tottumuksekseen nousuveden laskeutuessa tehdä pitkiä matkoja kauas ulos matalikolle. Ja kuten oli luonnollista luonteelleen, ei kestänyt kauan, ennenkuin tuo avara kammottava yksinäisyys oli anastanut koko hänen sydämensä, tuo ääretön matalikko tenhosi ja lumosi hänen ylpeän sydämensä. Tuntikausia kuleksi hän siellä, pyssy käsivarrellaan vesikuoppien äyräitä, välkkyvien vesipeilien yli ja avaroilla simpukkakentillä. Oli toisinaan saalistakin mukanaan, milloin jonkun harvinaisen merilinnun opettaja Hallerille, milloin hanhen kyökkiä varten, joskus jonkun hylkeen, jonka hän kahlaten ja uiden, henkensä uhalla, oli noutanut rannalle, sitte kuu oli osunut siihen luodillaan. Ja hän kehittyi tarkaksi sen matalikko-osan tuutijaksi, joka on manterenpuolella ristiviittaa.

Kun hän siten kuleksi, unohtuivat vähitellen mielestään raha- ja eteenpäinpyrkimishuolet, huolet vuokranmaksusta ja maksupäivästä. Silmänsä kävivät levollisemmiksi ja saivat itseensä jotain rauhallista ja mietiskeliästä, ja usein liikkuivat ajatuksensa Ingeborg Landtissa, jota vastapäätä hän nyt joka päivä istui tunnin, kun hän, kuten itsekseen sanoi, "oli tekemässä vanhalle rouvalle tiliä päivän taloustoimista."

Frans Strandiger ei ollut tähän päivään asti kokenut, mitä syvä sydämenpohjainen rakkaus merkitsee. Kun Andrees ja Heim Heiderieter silloin muinoin nuorekkaalla, mutta todellisella ihastuksella olivat katselleet noita kehittyviä tyttöjä. Heim äänekkäällä, Andrees jurommalla kunnioituksella, oli hän vaan nauranut ja ilkkunut. Kun myöhemmät tuttavansa, milloin se, milloin tämä, valitsivat itselleen elämänkumppaniksi tytön, joka ei millään tapaa ollut erityinen, ei kauneudeltaan, ei hengenlahjojensa puolesta, eikä varallisuudeltaan, ja perustelivat tämän tekonsa tuolla lyhyellä lauseella: 'minä rakastan häntä', silloin ravisti hän päätään, ikäänkuin olisi hän kuullut asiasta, jota hän ei laisinkaan ymmärtänyt. Niinpä näytti hän luonteeltaan olevan kykenemätön koskaan tuntemaan tuota aistillisesta ja sielullisesta mieltymyksestä niin omituisesti ja läheisesti muodostunutta tunnetta, jota jokainen terve turmeltumaton mies tuntee.

Mutta tuossa ylläsanotussa on myöskin selitys siihen huomattavaan tosiasiaan, josta nyt on puhe. Frans Strandiger oli kasvatuksensa ja seurustelupiirinsä kautta tullut häirityksi, estetyksi ja surkastetuksi siveellisessä kehityksessään. Lapsuuden päivinään oli hänelle yhtämittaa toitotettu korviin, että kuivakiskoinen tarkoituksemmukaisuus oli ainoa oikea johtotähti elämässä. Sitte oli hän kuudennestatoista ikävuodestaan asti liikkunut piireissä, ensin kaupungissa, sitte muutamilla suurilla maatiloilla, jotka olivat siveellisesti turmeltuneet. Niinpä olikin tapahtunut, että silmänsä oli niin tylsistynyt, ett'ei hän naisessakaan nähnyt ihanteellista ja siveellistä, vaan ainoastaan aistillista ja enemmän tai vähemmän arvokasta ulkonaista kultakorua. Oikeata puhdasta rakkautta tuntemasta ei estänyt häntä luonteenlaatunsa — virtasihan hänessäkin uskollista puhdasta Strandigerverta — vaan sielua tukahuttava kasvatuksensa ja siitä johtunut sisäinen siveellinen huononemisensa.

Silloin ilmestyi eteensä Maria Landt, ajatuksensa olivat askaroinneet hänessä. Hänet oli hän valinnut auttamaan itseään eräässä laskun teossa. Tämä astui lapsen pelokkuudella ja lapsen luottamuksella häntä lähelle. Hän sai ensi kertaa tuntea siveellisen luonteen merkitystä, kristillisen maailmankatsomuksen voimaa ja puhtaan sielun lujuutta. Hän näki edessään jotain ihan uutta: ihmisrakkaus ja ihmispuhtaus astui ystävällisimmässä muodossaan häntä lähelle, loi häneen kaksi rukoilevan tummaa silmää, ja sanoi hänelle olevansa valmis tekemään paljon kanssaveljien hyväksi. Ja tekikin paljon! Kuinka paljon, sitä, ei ole yksikään ihminen saanut tietää. Kuin toiseen outoon maailmaan oli hän tullut hänen kauttansa. Maria Landtin vaikutus ilmeni hänen sielussaan siinä että hänen entiset ankarankovat elämänperiaatteensa tulivat järkytetyiksi ja että hänessä virkosi jonkinmoinen taipumus katsoa ympäristöänsä ja elämää ja maailmaa lempeämmillä ja syvemmillä silmillä.

Nyt oli Ingeborg Landt palannut Strandigerkartanoon. Hän oli tuon kamottavan kolkon maaliskuun päivän jälkeen mennyt Flackelholmille, oli lähtenyt epäystävällisenä, levottomana tyttönä, joka sentään aina oli herättänyt hänen mielenkiintoaan, syyssuvesta oli hän taaskin palannut, ja oli nyt hiljainen, lempeä, naisekas olento, jonka yllä liihoitti kuin hentona huntuna joku suruisa, syvämielinen salaisuus, joka silmäili esiin hänen kirkkaista silmistään, ja herätti siinä, joka näki niihin silmiin, tulista uteliaisuutta saada tietää, mitä oli kätkettynä tuon niin hennon hellän ja ihanan hunnun alle. Frans Strandiger katseli uusilla silmillään tätä uutta ilmestystä. Se mikä silloin oli pahoittanut hänet sokeanakin kunnioittamaan Mariaa, hänen syvästi siveellinen, puhdas ja lämminsydäminen luonteensa, sen näki hän nyt edessään toisessa kuvassa, toisessa paljoa kauniimmassa kuvassa, ja ihanimmassa puvussa, surupuvussa, hiljaisin, yksinäisin, vaiteliain ja sentähden kaksinverroin kauniin silmin. Ja sen näki hän joka päivä, sai katsella tuntikausia, kun hän jutteli vanhan rouvan kanssa, ja teki tälle "tiliä talouden pidosta". Näinä hetkinä, kun hän vilpittömästi ja ystävällisesti kertoi töistä talossa, Flackelholmin tulevaisuudesta ja käynneistään ulkona matalikolla, näki hän hänen istuvan tuossa edessään vaalea päänsä kumartuneena neulomuksensa ylle, ainoastaan silloin tällöin kohottaen säteilevät silmänsä. Näinä hetkinä tunsi Frans Strandiger ensi kertaa rakkautta.

Ingeborg oli palannut kaikkine huolineen ja kaikkine iloineen. Ja huolensa olivat suuremmat kuin ilo. Niinhän, sitä ei Frans Strandiger ymmärtänyt ajatella, että Ingeborg Landt olisi Andreasta lähellä. Andreeshan oli aina lähennellyt Mariaa: ja kun Ingeborg oli lähtenyt hänen jälissään Flackelholmille, oli hän lähtenyt sinne kuin sairaan veljen luokse. Sekään ei kiusannut häntä, että Ingeborg oli itseensä sulkeutunut ja arka häntä kohtaan, ja että hän ainoastaan silloin katsoi vähän ystävällisemmin häneen, kun hän kertoi jostain uhkarohkeasta retkestä, jolloin hän matalikolla oli ajanut takaa jotain hyljettä. Vanha kokemushan oli, että neitosten tapa on teeskellä pahinta epämieltymystä juuri sitä vastaan, josta he enimmän pitävät?

Vanha Hobooken kuleksi tutkivin vakoilevin silmin kyökissä, navetoissa ja aitoissa. Ihmiset karttivat häntä ja nurkuivat selän takana. Keväällä oli hän karkoittanut kaikki niskoittelijat talosta: mutta silloin oli Frans lyhyesti sanonut, ett'ei hänen tarvinnut sekoittautua hänen asioihinsa. Silloin omisti hän kaiken tarkkuutensa ja terävyytensä sisäisille asioille.