Hän oli eräänä iltapäivänä kehoittanut kylänlapsia poimimaan viini- ja karviaismarjoja, jotka sitten myytiin kaupunkiin, sillä kaikesta täytyi tulla rahaa. Silloin vaati hän lapsilta, että he laulaisivat siinä ollessa. Lapset lauloivatkin: "Miss' liet sä, täplikäs ratsuni mun" ja "Sä isäinmaa, oo tyynnä vaan". Siten sujui hetken hyvästi, lapset poimivat ja lauloivat. Mutta silloin keksasee pieni kiharapää Bernhard Engel kysästä: "Tiedättekös, miksi meidän pitää laulaa?"
"Emmehän!"
"Kosk'emme voi syödä silloin kun laulamme!"
Siitä hetkestä heikkeni laulu arveluttavassa määrässä ja täytyy tunnustaa että muutamien oli mahdoton laulaa! ja että toiset taas lauloivat nenästään. Ja se ei kuulunut kauniilta. Loppu leikille oli se, että he yht'äkkiä toralla ja metelillä karkoitettiin puutarhasta, kuin rastaat, joiden parveen yht'äkkiä suhahtaa haulisade.
Niinpä päättyi asia ikävästi.
Syksympänä, kun munien hinta nousi, kapusi vanha rouva itse ullakolle, ryömi kaikki pimeät loukot ja etsi ylös munat, jotka huolimattomat kanat olivat munineet jonnekin piiloon. Silloin oli renki vanhan hyvän tavan mukaan virittänyt pedon pyydystämiseksi, joka hiiviskeli aitoissa, terävähampaisen ansaan erääseen loukkoon, ja pannut munan sen pihtien rakoon houkuttelemaan otusta. Vanha rouva, lyhytnäköinen ja tottumaton pimeään kun oli, kurottaa kätensä, ottaakseen korjuun munan ja kirkahtaa kovaan. Lääkäri sai sitoa syvät haavat, ja koko kylä sai paljo puheenainetta tapauksesta, mutta vähäpä sitä säälittiin.
Kun vuokran maksupäivä läheni, kirjoitti vanha Hobooken veljelleen Berliiniin. Hän selitti hänelle aseman ja pyysi apua. Kolme päivää kului. Hän meni kirjeenkantajaa vastaan ovelle, ja oli hirmuisesti vihoissaan miehelle, joka läheni välinpitämättömin verkallisin askelin ja laski välinpitämättömästi tervehtien sanomalehdet pöydälle, joka oli vasemmalle ovesta. Ei muuta kuin sanomalehtiä.
Poikansa meni viheltäen läpi talon ja pihan poikitse. Viiksiensä alla oli piirre ilkkuvaa uhkaa, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa kohtalolle kaikella sillä katkeruudella, joka täytti sielunsa: "Tuletko taaskin, kohtalo? Juuri kuin taaskin olen saamaisillani maat ja vaimon!"
Neljäntenä päivänä astui hän seurusteluhuoneeseen ja sanoi äidilleen: "Minulla on uutisia sinulle. Tulen juuri kankaalla, jonne menin saadakseni kaukaa nähdä, kuinka Heim Heiderieter omin käsin kuokkii perunoita maasta, silloin näen lähenevän miehen kylästä hiekkatietä alas, hänellä on yllään viherjä metsästystakki, kukonsulka hatussa, kivääri keltaisessa kotelossa olalla, kiikari nahkaremmissä sivulla. Hän koettaa näyttää kolmikymmenvuotiaalta pysyttelee suorana ja kääntelee päätään ripeän nopeasti, mutta on sentään ainakin kuudenkymmenen vuoden vanha. Ainakin puolet kylän pojista juoksevat hänen jälissään. Kenen luulet hänen olevan?"
"Veljeni!… Nyt kääntyy kaikki hyväksi taas!"