"Niin", sanoi Heim ja katseli ajatuksissaan eteensä.
"Ja sellaiseen kuuluu viiniä."
"Voimakasta viiniä."
"Niin… Viiniä!… Viiniä! Eikä etikkaa, taikka jotain vielä huonompaa."
"Olet oikeassa", sanoi Heim. "Useat kirjat ovat sepustetut huolimattomaan rumaan muotoon ja niiden sisältö on halpaa. Ne eivät myönnä ihmiselle enempää siveellistä ryhtiä kuin varikselle, ja maailma on niistä rottaluola. Kunnia sanallesi! Kristittynä olet optimisti, ja se pukee sinua hyvin."
"Tuollaiset", sanoi Ingeborg, "eivät olo ylpeitä isänmaastaan ja sen menneisyydestä, ja ovat oievinaan, kuin olisi Jumalan sija tyhjänä."
"Noo… siten juuri! Ja he itse julistavat viran avoimeksi."
"Ken tahtoo kirjoittua jotain kunnollista", sanoi Ingeborg, "hänen pitää ensinnäkin olla todellinen mies, nöyrä Jumalan edessä ja ylpeä maailman edessä. Minä tahdon että se mitä luen, vahvistaa minua. Sen pitää ylentää mieltäni. Sen pitää tehdä minut lujemmaksi syntiä vastaan ja rohkeammaksi kaikkea vastaan, mikä minua kohtaakin."
"Oikeassa olet, kauno Ingeborg! Kauneuden saarnaajatar!"
Kun tämä oli keskusteltu loppuun, silloin otti Eva keskustelun ohjat käsiinsä ja lähti kummankin kanssa Flackelholmille ja, oi, Ingeborg lähti niin mielellään mukaan. Puheltiin paljon ja innokkaasti, ja pohdittiin tarkoin viime kirjeen sisältöä, jonka punapuita oli tuonut Büseniin, ja lopuksi nousi Ingeborg kuitenkin ylös, astui ikkunan ääreen ja luki hämärissä sanat: "Tervehtikää Ingeborgiakin! Ingeborgia!" Kahteen kertaan oli se sana siinä.