"Mitähän se tarkoittanee?"
"Se on tunnustus oppineisuudelleni. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut kirja, erittäinkin minä, joka olen esikoinen meistä kolmesta. Kuka tuntee vanhat ajat niinhyvin kuin minä?"
Kuu aikoi hiljaa liukua ikkunanlautaa alas, se haukotteli pitkästyneesti, paheksui koko kirjojen töhertämistä ja oli kutsua lähimmän pilven peittämään itseään. Silloin alkoi puhua eräs toinen kirja, se makasi käännettynä nurin lehdilleen, ja sen ääni kuului kumealta. "Ei ole tosin hienosti tehty häneltä, että hän on laskenut semmoisen vanhan, jykeän kirjan kuin minun, mahalleen pöydälle, mutta sen sanon teille minä, pappi Hehnold von Bosau'n kronikka: iloinen olen, että vihdoinkin olen professorien käsistä ja kirjastoseinien sisäpuolelta päässyt oikeihin käsiin ja oikeaan taloon. Minä olen hieno kirja. Niin hieno, että minua pitää lukea rivien välistä: sillä minun totuuteni, minun todellisuuteni kätkeytyy kirjainteni taakse. Se, joka lukee teitä, hänellä pitää olla järkeä, mutta sillä joka lukee minua, hänellä pitää olla sydäntä ja uskoa, hänen pitää olla runoilija."
Ja vanha kirja, vaikka se makasikin mahallaan, rupesi kömpelön juhlallisesti laulamaan vanhaa latinalaista munkkilaulua.
Kuu liukui hiljaa ikkunalaudalla alas ja ajatteli: "Tuo oli hyvin sanottu, lisäksi mahaltaan." Ja vanhana miehenä, joka on nähnyt kaikkea ja kaikellaista ja joka mielellään uudistelee vanhoja muistojaan, ja toivossa saada heräämään vanhoja kertomuksia sielussaan, syyti se päältään kaikki pilvipeitteet, jotka olivat sen yllä ja seisoi välkkyvänä keskellä taivasta ja katseli hopeisin kirkkain silmin seutua, jolla oli tapahtunut se, mistä vanha kirja tiesi kertoa. Ja Segebergin ja Lübeckin, Bornhövedin ja Plönin seudut olivat tänä yönä tulvillaan loistavaa kuun valoa. Ihmiset, jotka näkivät tämän kuun valon, iloitsivat siitä, mutta eivät tienneet, että saivat kiittää siitä Heim Heiderieteriä.
Joka ilta hämärissä tuli Ingeborg Landt. Silloin istuivat he kaikki kolme salissa viherjän kakluunin edessä. Ulkoa kurkisteli uneliain silmin talvipäivä sisään. Palava musta turve, jota oli kiskottu omasta nevasta, joukossa puuhalkoja, palaa räiskytteli rautaristikon takana ja heitti väikettään kodikkaaseen avaraan huoneeseen ja täytti ala-osan siitä punervalla hohteella. Toisinaan puikahti esiin joku kirkkaampi tulen väläys ristikon takaa.
Silloin eroitti istujain kasvonpiirteet hämäristä ja kuvat ympäri seinillä.
Siten istuivat ja tarinoivat nämä kolme illat.
Ensiksi vaelsivat he Heimin johdolla maan muinaisuudessa; hyväksyivät jonkun mielipiteen, jonka hän esitti, hylkäsivät toisen, ja menettelivät tässä aina naisten tapaan empien hyväksyä ankaraa jyrkkää totuutta ja vetäen etualalle semmoista, joka liikutti sydäntä, mutta aina rohkaisten alakuloista ja usein uskalluksensa menettänyttä kirjoittajaa: "Heim! Jatka nyt tyyneesti eteenpäin vaan. Sittemmin sanomme sinulle vilpittömästi, onko siitä syntynyt mitään."
"Näes!" sanoi Ingeborg, "näin kerran Hampurissa erään vanhan hienon hopea-astian, se oli tehty Nürnbergissä. Se oli jalomuotoinen malja, sen jalus oli luja, ja muodostettu kuin voimakkaista juurista, jotka maan päällä kasvoivat yhteen, sen kahva oli luja ja tukeva kuin puun runko, eikä sen tarvinnut arastella juojan kättä, malja itse oli kevyt lehtiryhmäke, joka muovautui voimakkaana ja kuitenkin solakan sorjana, Se oli tuommoinen voimakas hieno kuvateos, ja heräsi mielessä puhtaita ajatuksia, kun katseli sitä, ja tuli iloiseksi ja rohkeaksi. Sisältä säteili ja säihkyi se kultaa."