"Tänä iltana vielä, jos vaan mahdollista. Tuolla niemenpäässä on heillä siiloin oleva vaikeata, myrsky ja nousuvesi iskevät siellä rantariuttoja vastaan."
Ingeborg meni sisään majaan, riisui yltään huivit, joita oli kiedottu ympärilleen, ja palasi kohta takaisin vaunujen luo. "Menen rannalle", sanoi hän "ja katson näkyykö siellä mitään purjetta."
Seisoen ylhäällä säikällä, tähysteli hän Büseniä kohden ja etsi sieltä Blauortista Helmsandiin asti, koko näköpiiriä, mutta tottumattomat silmänsä eivät keksineet siellä mitään, eikä tullut mieleensäkään katsahtaa kaakkoa kohden, jossa Andreeksen venhe jo saaren suojissa työläästi, mutta varmaan luovi vastatuulta.
Ilma oli raskas ja painostanut, myrsky kiidätti raskaita, tummanharmaita pilviä taivaan yli Stülperin satamapoukamaa kohden.
Hän meni säikän kuvetta alas. Hänen edessään aukeni harmaana ja lujana rantalakeus, leveänä ja laajana, harjoituskenttä vaikka kokonaiselle armeijalle. Se on ihan tasainen, eikä mikään pidätä silmää sillä, kuin ainoastaan siellä ja täällä joku haaksirikkoutunut esine, jonka meri on viskannut rannalle, joku mahtava pölkky, tynnyreitä, tukkuja. — hylje — vai ihminenkö se on? — ja niiden takana venhe, joka törröttää kylkiluitaan ilmaan. Vähän etäänpänä kierahtelee vedessä ja Samassa joku meripoiju, jonka myrsky on temmaissut valloilleen jostain. Kaikki nuo meren pirstomat esineet tuossa etäämpänä tai lähempänä, hiekalla tai puolittain uponneina, sen peittoon, näyttävät suuremmilta ja lujemmilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat, ne makaavat siinä raskaina ja tukevina, kuin olisi ne viskannut paikoilleen jättiläiskädet.
Ja tämän lakeuden takuun aukoo Pohjanmeri penikulmia laajalta peloittavaa kitaansa, paljastuneilla ikenillään valkeaa, kiehuvaa vaahtoa. Miehen korkeudella hyökyy rantakuohu yläpuolella rannan pintaa ja viskelehtii kiidättävänä, loiskahtelevana, ulvovana valkomuurina.
Uudelleen seisoo Ingeborg hiljaa, huumautuneena näystä edessään,
Jumalan voiman valtaamana.
Hän katseli veden yli, siellä ei näkynyt ainoatakaan purjotta, ei muuta kuin tuo aaltojen ylös- ja alasheittelehtivä sinisenmusta kangas.
Mietiskellen meni hän eteenpäin, verkalleen ja vaivalloisesti ponnistellen tuulta vastaan, puolen tunnin perästä seisoi hän vastapäätä myrskyävää, korskahtelevaa kuohua. Uuvuksissaan istahti hän haaksirikkoutuneen venheen kölille lähellä rantaan ajaunutta meripoijua. Viime päivien myrsky oli kaivanut hiekan peitosta tukevan köyden, joka oli sidottu erään katkenneen maston päähän. Laineet leikkivät sillä, ja Ingeborg katseli ajatuksissaan sitä. Sitte kohottautui hän taas katsoaksensa, olisiko mitään purjetta näkyvissä.
Ja tuossa… näkee hän ihan edessään… purjeen, pullistuneen ratketakseen, korkean venheen rungon, joka kiitää aaltojen yli syöksähtäen, lentäen ikäänkuin kiidättäisivät sitä eteenpäin henkikädet, se syöksyy milloin alas, niin että näkee koko kannen, milloin syöksähtää se taas ylös vedestä kuin säikähtänyt lokki.