Silloin tuli Strandiger hitaasti kannen yli venheen perälle, tarttui peräsinpyörään ja sanoi välinpitämättömästi: "Mene sinä etupuolelle!"
Silloin meni ukko kompuroivin askelin etupuolelle ja piti mastosta kiinni katsellen perämiestä räpyttelevin kyyneltyvin silmin.
Ja lopulla ei hän enää voinut sietää noita levollisia ylpeitä kasvoja. Tuo joka seisoi tuossa peräsimessä niin suorana ja katseli niin ylpeänä merelle, oli nähnyt hänen pelkonsa ja hänen vanhuudenraihnautensa.
"Minä aion keskeyttää oloni täällä… olen… kyllästynyt jo… Minun pitää ylialaankin sanoa sinulle… ett'ei sinun olisi pitänyt ryhtyä tuommoiseen suureen maatilaan, kosk'ei sinulla sentään ole mitään omaisuutta. Mutta oletkin ehkä tehnyt laskusi minun omaisuuteni perustuksella."
"Etkö kirjoittanut minuile, että auttaisit minua? Ja etköhän siitä asti kuin olin lapsi vielä, ole luvannut auttaa minua joskus?"
"Olenko minä luvannut semmoista?"
"Kysyn sinulta ainoastaan."
"Ah. mitä… lyhyesti, minä en anna sinulle mitään. Tarvitsen itse rahani."
Molemmat vaikenivat. Laineet jyskähtelivät raskaasti venhettä vastaan. Heidän edessään näkyi veden pinnalla valkea kuohujuova ilmaisten että siinä oli riutta. Korkea kuohuräiske loiskahti venheeseen ja iski mieheen maston vierellä, niin että hänen täytyi tarttua lujemmin mastoon; vesi juoksi hänen jäseniään alas.
"Ohjaa oikein!" huusi hän perää kohden.