Kun ystävät astelivat puistokujannetta, joka johti ylös kartanoon, ja jossa jalavain varjossa jo oli melkein pimeätä, seisoivat sisäänkäytävän edessä upeat vaunut, ja rouva Strandiger silitteli kahta mustapukuista lasta poskille, vuoroin toista, vuoroin toista, ett'ei kumpikaan jäisi ilman. Vanhempi, neljäntoistavuotias Maria, tummanverevä tyttö, jolla oli ruskeat lempeät silmät, itki; kahdeksanvuotias Ingeborg, jolla oli siniset, vilkkaat siimat, katseli luottavasti ylös tuohon ystävälliseen naiseen, joka puhui niin verkkaan ja hiljaa ja jonka silmät olivat niin lyhytnäköiset ja itkettyneet, ja tuota suurta, harmaata rakennusta. Sitte käänsi hän ripeästi päätään — punevvanvaaleat hiuksensa heilahtivat olalta toiselle — ja keksi nuo kolme poikaa, jotka hitaasti lähenivät puiden varjosta.
"Katsokaas!" sanoi rouva Strandiger, "tuossa tulevat ystävänne." Ja hän mainitsi heidän nimensä.
Kohta senjälkeen seisoi Heim rouva Strandigerin takana, ja odotti, kunnes tuli hänen vuoronsa tervehtää. Hän tähysteli ylös vanhoihin menneenvuotisiin variksenpesiin, joita oli ylhäällä jalavissa, ja laski niitä. Kaksi kerta vaan, ennenkuin hän siirsi silmänsä seuraavaan pesään, vilkaisivat silmänsä pikaisesti ja arasti sieltä juhlallisista puista alas noihin nuoriin lapsiin, joilla oli niin lempeä ääni, ja niin ihmeellisen kauniit hiukset. Mutia kun lasten silmät kääntyivät häneen, tähysteli Heim jo taaskin ylös vanhaa varista kohden, joka siellä ylhäällä vaakkui maailmankatsomustaan.
"Nuo ovat aivan liika hienoja!" ajatteli Heim.
"Kvaa! Kvaa!"
"Tästä ei ikinä tule mukavaa!" valitti Heim.
"Kvaa! Kvaa!"
Siten rääkkyi vanhus siellä äveänä, eikä tiedä, kuinka kauan tuota keskustelua olisi jatkunut, ell'eivät lapset olisi astuneet Heimin luokse ja tervehtäneet häntä.
Illallisen jälkeen lähtivät he vielä käymään avaralle nurmikolle, jonka ympärillä tukevat puunrungot kohosivat kuin vartioina, rupesi jo hiljalleen hämärtämään siellä puiden siimeksissä. Lännestä käsin, mereltä, pilkoitti sentään vielä heikko iltavalaistus, se sattui kahteen päätyakkunaan, ja katseli kuin lempein puolisulkeuvin silmin ihmisiin, jotka käyskelivät puutarhassa. Tässä järjestyksessä he kulkivat: edellä Frans Strandiger, ja hänen rinnallaan tumman verevä Maria; Frans kertoi hänelle vilkkaasti ja reippaasti suurkaupungin elämästä, paraadeista, kaduista ja palatseista, ja hän kuunteli luottavasti ja katsahti toisinaan ylös häneen. Mutta kun Frans toisinaan vilkastui ja vaikka hän koettikin hillitä itseään, hän oli nimittäin ihmistuntija — ja sattui nauraen kertomaan jotain surullista tai jotain, joka herätti sääliä tai inhoa, silloin muuttui tyttö kohta araksi ja katsahti hänestä Andreekseen ja Heimiin silmillä, jotka ikäänkuin säikähtyneesti kysyivät: "Oletteko tekin samallaisia?" Ja Andrees, joka katseli häntä, vastasi joka kerta, katsoen häntä lempeästi ja ystävällisesti silmiin. Mutta Heimin silmät! yks' kaks' — olivat ne jalavien varjossa.
Andrees oli ottanut käteensä pikku Ingeborgin käden. "Kuinka vanha sinä olet, Ingeborg Landt?"