"Tuleppas", sanoi Andrees, "niin menemme takaisin. Sinun pitää myöskin tulla mukaan Strandigerkartanoon. Siellä on tänään jotain erikoista. Muistathan, että joku vuosi sitte eräs hampurilainen kapteeni rouvineen ja lapsineen oli vierailemassa Strandigerkartanossa ja viipyi siellä muutaman viikon. Muistatko vielä nuo molemmat pienet tytöt? Nyt ovat heidän vanhempansa kuolleet. Ensin kuoli rouva, joka oli kaukaista sukua äidilleni, sitten mies, joka oli matkalla Eleläamerikkaan, keltakuumeeseen. Nyt on hän jättänyt jälkeensä määräyksen, jonka mukaan pyydettäisiin, jos hän sattuisi kuolemaan, minun äitiäni kasvattamaan lapset. Hän kirjoittaa, että silloin käydessään meillä, olivat sekä hän että hänen vaimonsa niin mieltyneet äitiini ja tulleet häntä niin lähelle, että hän nyt sydämensä pohjasin huolissaan lastensa puolesta, tohti pyytää näin paljoa. Arvaathan, mitä äitini on vastannut kirjeeseen."
"Minä tiedän", vastasi Heim ripeästi: "Hän on vastannut: 'Jumalan nimeen!' Hän on paras nainen maailmassa. Hän on minunkin äitini."
Andrees nyökäytti päätään, ja laski kätensä ystävänsä olalle. Siten kulkivat he hetken rinnakkain, kankaan rantaa kohden, länteen. Edessään, kaksi tai kolmekymmentä jalkaa alempana levittäysi marskilakeus.
Kaikki nuo pellot edessään, joita ojat viiltelivät, aina rantalakeille, ja laakea rantama aina nousuveden peittämälle matalikolle asti kuuluivat kaikki Strandigereille. Eikä kukaan voinut riidellä Strandigereiltä sitäkään uutta maata, joka oli muodostumassa tuolla ulkona rannikolla ja matalikolla, he itse olivat nimittäin voittaneet nämä marskit mereltä, ja itse olivat niin kauas kuin ihmiset muistivat ja asiakirjat tiesivät kertoa, omasta kukkarostaan ja omalla lapiollaan pitäneet kunnossa rantatokeet ja kaivaneet rantamalle ne ojat, joihin kerääntyi muta, josta sitten oli muodostuva uutta hedelmällistä maata.
Mutta vanhat rantatoeasiakirjat, jotka ovat kaupungissa maaneuvosvirastossa, ne eivät tiedä paljoa maan lisääntymisestä, useammin kertovat ne tokeitten särkymisestä. Asianomainen Strandiger velvoitetaan maan turvallisuuden vuoksi tämän vuoden Martin päiväksi korjaamaan ja uudesti laittamaan sen osan rantavallia, joka kuuluu hänelle… tai: "Asianomainen Strandiger rakentakoon vielä tänä vuonna Stülper-tokeen kulmauksesta sinne asti, josta tie kulkee talolle, paikalle, jossa virta ja nousuvesi kolmantena päivänä marraskuuta, nousi niityille, seitsemänkymmentä jalkaa pitkän ranta-tokeen…"
Vasta viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena ovat asiat muuttuneet.
Merellä on oikkunsa, milloin liehuu se, milloin hymyilee, milloin on se ahnas, milloin antelias. Se oli muuttunut sangen anteliaaksi! Ja Strandigerit, jotka aina olivat voimakkaita sitkeitä miehiä, oikeita friesejä, ryhtyivät ripeään työhön vallien tuolla puolen. He kalvoivat pitkiä, viistoon käyviä ojia rantakaistaleeseen ja pian lainehti näiden ojien välillä mataloilla kohoumilla pitemmältä ja pitemmältä matalaa viheriää ruohoa, ja nyt jo kantoi tuo viherjä rantakaistale rouva Strandigerille yli kolmentuhannen markan vuokraa.
Mutta ulkona tuolla, kaukana ulkona neljän tunnin matkan päässä matalikolla, jossa ulkoaallokko murtuu, oli kohonnut pitkä valkea jono hiekkasärkkiä, olivat kohonneet yhä korkeammiksi ja korkeammiksi, ja naiden särkkien suojiin, mannermaalta käsin oli muodostunut avara keväisen viherjä niittylakeus.
Saarta kutsutaan Flackelholmiksi. Se on melkein tuntematon, se kun on uusi ja sijaitsen ihan yksinään ja sille kun on vaikea laskea maihin matalikon ja merenkäynnin vuoksi. On karttoja, joihin ei sitä ole edes merkittykään, ja on julaistuna kertomuksia rantasäikistä, joissa sitä ei ole mainittu. Se on kuitenkin myöskin rantasäikkä, on upoksissa ollut, mutta taas ilmoille kohonnut jäännös ammoista kimbriläistä marskia. Ja kuten nyt näyttää, on se kaikista säikistä se, jolla on suurin tulevaisuus edessään; toisia nimittäin täytyy suojella tokeilla, ett'ei meri nielisi niitä takaisin. Niiden rannat varustetaan kivitokeilla, joihin meri riehuu voimansa. Flackelholm sitä vastoin kasvaa itse omin voimin ja laajentaa alaansa vuosi vuodelta. Sen eteen on meri itse rakentanut vallin ja rajan itselleen, korkean seinämän valkeata santaa.
Kun matkustaa Hampurista Helgolandiin ja ylälaidalla on kadonnut näkyvistä mannermaa, niin voi, jos on hyvä kiikari, pohjoisessa nähdä valkean säikkäjonon, voipa eroittaa merenajamasta bamburuo'osta kyhätyn lipputangonkin ja lipun vieressä nähdä seisomassa sen miehenkin, joka nyt asuu siellä, elettyään ja koettuaan sen, mitä tässä kirjassa tulee kerrottavaksi.