"No… sehän käy päinsä… Ettekö tule majaan?"
"En! Missä pidätte hevostanne?"
"Tuulla, hirsihökkelissä."
Hän vei hänet hirsihökkeliin, jota tallilyhty heikosti valaisi. Siellä oli hevosten vieressä, vasemmalla sisäänkäytävästä läjä olkia, niille heittäysi hän pitkäkseen, ja saatuaan laivurilta kuivan puvun ja juotuaan kuumaa kahvia, antoi hän peittää itsensä hevosloimella ja nukahti kohta.
* * * * *
Antje Witt harhaili taaskin rannalla, ihan rantahyökyn partaalla. Veljensä oli lähtenyt hänen jälissään etsimään häntä, mutta ei ollut löytänyt vielä.
Eschenwinkelissä, veljensä kotona oli hän arkuudesta ihmisten edessä. ja ett'ei pelottaisi lapsia, koettanut hillitä itseään. Hän oli koettanut hillitä sekanaisuuttaan, ja hän kun oli hyvä ja taipuva luonnoltaan, oli se melkein aina onnistunutkin hänelle. Kun hän joskus tuli levottomaksi, meni hän ulos matalikolle ja oleskeli päiväkausia Flackelholmilla. Ja täällä, yksinäisyydessä, puhkesi tuo kolkko liekki, joka kyti hänessä' täyteen liekkiinsä. Kärsivä harhautunut henkensä, jota Eschenwinkelissä ihmiset ja jommoinenkin jäännös itsetietoa ja arvostelukykyä olivat sitoneet, heittäysi täyteen vapauteen saaren yksinäisyydessä. Mitä hän sellaisina hetkinä ja sellaisina päivinä oli sekanaisuudessaan ajatellut ja tehnyt, sitä ei ole yksikään ihminen nähnyt ja saanut tietää. Niiltä kolmelta neljältä kalastajalta, jotka sattumalta olivat tulleet Flackelholmille, oli hän piiloitellut itseään. Muutamia oli hän ilmestymiseilään perin pohjin säikähdyttänyt: mutta ne eivät olleet tunteneet häntä. Viime vuosina oli hän käynyt levottomammaksi, hän oli nyt neljänkymmenenkolmen vuoden vanha.
Oli jo myöhäinen ilta. Neuwerkin valo vilkkuili lounaasta valkean kuohuu ylitse. Oli nousuvesi, ilmassa kohisi ja pauhasi, sen keskeltä oli kuulevinaan itkua ja vongahtavaa huokailua.
Mustilla hevosilla tulivat ne, viilten, pitkissä sulkeuneissa riveissä tulivat ne, nuo ratsastajat valkeissa liehuvissa mantteleissaan, päissään välähtävät kypärit, tulivat raikuvassa vinhassa ravissa, aina rinnakkain suorissa riveissä, eikä yksikään jäänyt jälille, eikä yksikään ratsu kompastunut. Siten kiitivät ne viilten kohden, tulivat kolmessa, neljässä, kuudessa rivissä yön pimeydestä, ja kaikki olivat ne yhtä ylväitä ja ylpeitä korskahtavilla ratsuillaan, kasvonsa olivat lumivalkeat… mutta kun ne tulivat lähelle, tuohon eteen, rannalle ihan, suistuivat hevoset kaikki polvilleen, valkeat kasvot ja välkkyvät kypärit syöksyivät sannalle, ja pitkäliehuiset manttelit viruivat maassa, ja kuun valaisemana helmeilee hiekalla vaahtoa.
Hän harhaili hyökyn reunaa, aina kauemmas ja kauemmas.