Hetken perästä nousi hän ylös ja astui taaskin sisään majaan. Kammarissa, joka oli tuvan vieressä, oli sytytetty valkea, ja hän astui sinne. Andrees Strandiger oli kumartuneena vuoteen ylitse ja Ingeborg oli heittänyt molemmat kätensä hänen olkapäilleen, ikäänkuin pelkäisi hän taaskin tulla riuhtaistuksi hyökyyn. Koko ruumiinsa vapisi tulisen katkeran nyyhkytyksen käsissä, hän makasi puolittain riisuttuna vuoteella. "Minä luulin, että se olit sinä. Silloin tunsin minä hänet ja kaaduin taaksepäin."
"Hän on pelastanut sinut!"
"Andrees… rakas Andrees! Auta minua! Älä jätä minua! Minä pelkään häntä."
Silloin vetäysi Frans Strandiger kynnykseltä takaisin ja lähti ulos ja istui taaskin penkille. Tuuli puhalsi ja puuskui häntä vastaan, kova kylmä sai jäsenensä värisemään.
Kohta sen jälkeen astui laivuri ulos, katsahti ympärilleen ja sanoi: "Hän on toipunut jo, hän oli, kuten sanoinkin, tainnoksissa… Ja sanokaas te nyt, mistä te tulette, ja mitä on tapahtunut? Tämähän saa miehen ihan sekaisin."
"Me ajauduimme tuolia ulkona rantahyökyyn. Tulimme liika lähelle, ja tuuli kiihkeni. Sitte ei suur'purje kääntynyt. Toinen meistä, enoni, on jäänyt, venhe on murskana." Hän kokosi viimeiset voimansa. "Teidän pitää viedä minut maihin… nyt kohta… Maksan sen teille. Tulkaa! Tulettehan!" sanoi hän vielä kerran.
Ukko sysäsi lakkiaan puoleen: "Vesi alenee jo."
"Viekää sitte hevosella minut Strandigerkartanoon."
"Niin… se käy paremmin päinsä. Mutta vasta kello yhden jälkeen. Kuun pitää olla näkyvissä, muuten se ei luonnista. Mutta nythän vasta muistan… Strandiger sanoi äsken juuri, että hän lähtee ensi laskuvedellä, jos vaan on mahdollista. Hän menee ilmoittamaan äidilleen onnettomuudesta ja noutamaan naisapua. Neiti ei kai sentään niin helpolla suoriudu tuosta…"
"En lähde Strandigerin kanssa yhdessä… opastakaa minut ristiviitalle asti, sieltä löydän yksin."