"Hän on vielä kuolemanvaarassa: hän ei voi liikahtaa edes kättänsäkään. Ingeborg… Rakastettuni… sano minulle edes ainoakin sana! Avaa silmäsi! Ei, anna niiden olla kuin ne ovat: jos avaat ne, säikähdyt sinä. Tule… minä kannan sinut kotiin… Kun voit vastata, silloin kysyn sinulta…"
Hän laskeusi kiireesti polvilleen ja nosti hänet ylös niinkuin nostetaan heikko lapsi vuoteelta ja kantoi hänet niin nopeasti kuin taisi viistoon hämäräisen rannan poikki majaa kohden.
Rantahyöky myllersi takanaan ja tuuli ulvoi saalistaan: "Hän kuuluu meille, meille!"
"Meille?" sanoi hän ääneen. "Kenelle meistä? Hän sanokoon sen itse. Kerran vielä kysyn sitä häneltä. Hän pitää minusta kuitenkin, näin sen hänen silmistään!… Ingeborg…"
Läähättäen, vaivalloisesti kantoi hän taakkaansa, upoten syvälle säikän santaan, kahlasi ylös sen rinnettä kuolemakseen uupuneena ja horjuen. Majassa oli valkeata.
Hän sysäsi oven auki jalallaan. Siellä ei ollut sisällä ketään muita kuin Andrees Strandiger ja punapää, joilla ei ollut aavistustakaan Ingeborgin tulosta. He hypähtivät ylös, kun näkivät tuon pitkän kuolonkalpean miehen seisovan taakkoineen oven suussa.
"Mitä, mitä?" huudahti Andrees.
"Rannikko-omaisuutta se on!" sanoi hän. "Minun rannikko-omaisuuttani! Sanoisin sinulle enemmän siitä, mutta et ole yksin. Olen temmaissut hänet rantahyökystä. Miksi hän on mennyt sinne, kertokoon hän sinulle itse. Minun pitää jättää hän sinulle nyt, koska hän on kipeä…" Hän laski hänet vällyille, jotka olivat lattialla.
Punapää kumartui häntä kohden, aukaisi hänen pukunsa kaulalta, ja kumartui kuuntelemaan. "Se ei ole vedestä", sanoi hän… "hän on tainnoksissa" ja ravisti häntä kovasti käsivarsillaan. Andrees piti hänen päätään käsillään ja pyyhki vettä hänen kasvoiltaan ja hiuksistaan.
Silloin jätti Frans Strandiger huoneen ja meni istumaan ulkopuolelle oven eteen penkille.