Ukko ei kuullut mitään, tuuli ulvoi niin kovaan. Hän makasi kyöttinappulan ääressä, nyki ja kiskoi, hampain puri hän kovaan köyteen.
Silloin hävisi haamu rannalla rantahyökyn taakse. Strandiger hypähti ylös. Yhdellä harppauksella oli hän kyöttinappulan luona ja sysäsi jalallaan makaavaan, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Pelko oli kokonaan vallannut hänet. Hän huusi ääneen apua ja tarttui molemmin käsin köyteen. Nyt se oli liika myöhäistä.
Strandiger kalpeni, mutta kasvonsa eivät liikahtaneetkaan. Hän juoksi peräsimelle takaisin ja viskasi sen ympäri. "Pitää laskea viistoon maihin!" leimahti hänen päässään.
Takana ulvoi tuuli, edessä oli kaikki valkeata pärskyvää vettä, kiehuvaa ja vaahtoavaa. Ympärillä, milloin tuolta, milloin täältä, katsoa mulautti valkoisia silmiä venheen laidan yli. Sitte, kahden minuutin kuluttua… sysäys, niin kova ja raju, että Hobooken lensi yltänään ylös ja sitte putosi raskaasti takaisin, ja että Strandiger. joka oijensi kätensä makaavaa kohden, sillä tarttui omaan tukkaansa. Silloin kurkottivat aaltojen valkeat käsivarret venheeseen sisään ja nostivat tuon elottomana makaavan olennon mukaansa laidan yli.
Taaskin kaksi sysäystä! Ja ylt'ympäri tuo hurja, mieletönnä raivoova meri, joka tuhansin käsin kurotti heitä kohden. Silloin näki hän viistoon allaan… tuossa edessä… kaksi kättä… kaksi ihmiskättä… silloin liukui hän salamannopeudella köyttä alas, ja oli hänellä se onni, että pohjaan lyövä, pirstoutuva venhe antoi hänelle hiukan suojaa, hän sai kiinni kaatuvaan ja kantoi hänet ja kantoi taakkoineen rannalle.
Kaiken muun oli hän unohtanut.
Hän lepäsi hänen edessään polvillaan, kuunteli hänen hengitystään, veti hänen märän raskaan pukunsa hänen jalkojensa yli ja katseli häntä, silmissään synkkä palo.
"Miksi meni hän veteen?… Mitä pitää minun nyt ajatella? ajatella? ajatella? Mitä hyödyttää ajatteleminen? Minun on hän. Minun rantalöytöni! Minun!… Eläisimme vielä vanhoissa ajoissa ja olisin temmaissut hänen vedestä ja kuolemasta… niin en enää kysyisikään. tahtosiko hän olla omani. Hän ei itsekään olisi epäillyt sitä, koska hän on minun rantalöytöni… Ajatella?! Minä tahdon pitää sen, tänä silmänräpäyksenä, jonka meri on heittänyt syliini: Jumala ja vanha ranta- ja löytö-oikeus ovat suoneet hänet minulle."
"Puhuiko äsken joku omastatunnosta?"
Hän tuki molempia käsiään hiekkaan. Neidon kalpeat elottomat kasvot olivat suoraan allansa, hän hengitti keveästi ja kuitenkin työläästi, hänen kalpeilla huulillaan oli vettä, sitä juoksi hänen hiuksiltaan, jonka palmikot olivat hajallaan sannalla. Ihan turvatonna lepäsi hän siinä.