"Sinä saat kaiken."
"Haha… noin tuhma! Sitä olet tarpeeksi usein matkinut. Mutta et ole pitänyt sanaasi. Sanot: 'rupea maamieheksi! Annan koko omaisuuteni käytettäväksesi'. Ja nyt et tahtonut antaa neljäätuhatta markkaa edes, ja minun täytyi mennä koronkiskurille. Näetkös, siksi annan venheen nyt yhdessä meidän kanssamme pirstoutua Flackelholmin rantaa vastaan… Näetkö tuota valkeata viirua tuolla? Siihen lyövät aallot. — Päätetään nyt nopeasti, kuka on saava rahasi. Heitetään arpaa niistä: sinä tai minä tai piru. Meitä on kolme. Kymmenessä minuutissa on asia ratkaistu."
"Frans! Rakas Frans… salli minun elää. Minähän olen vanha mies ja minullahan on enää aikaa ehkä ainoastaan pari kolme vuotta…"
"Tuolla laillako kerjäät!… Oletko vielä kertaakaan ajatellut kuolemaa, kuinka sinun silloin on oleva? Mitä olet elämässä tehnyt? Samaa kuin tekee sika! Syönyt ja rypenyt ravassa. Sen ohessa olet ollut narri ja keikari! Tuosta kaikesta tulee loppu; muuttuu ihan toiseksi! Kuka sen tietää! Ihan tyhjinpäivin ei ihmisellä ole omaatuntoa! Hampaat ovat purra, ja nyrkit lyödä, sääret käydä ja omatunto on tiennäyttäjänä. Et voi käydä käsilläsi, etkä voi ottaa pirua tieoppaaksesi."
"Hirveätä! Hirveätä!"
"Tässä sitä ollaan. Et sinäkään voi suorittaa vuokraasi."
Silloin heittäysi ukko venheen laitaa vastaan ja koetti jäykistynein käsin irroittaa kyöttiä.
Tuuli kiiti ulvahdellen veden yli.
Frans Strandiger katseli ihmishaamua kohden, joka kävi tuolla lähellä rantahyökyä. Valkea kuohujuova edessä muuttui selkeämmäksi ja valkeammaksi; läheni aika kääntyä.
"Oletpa pelännyt! Ryöminyt olet edessäni, raukka!"