"Tuolla käy joku rannalla. Tahdon nähdä, kuka se on."
Tuuli iski ankarasti purjeisiin, valkovaahtoinen voimakas aalto murtui venheen perään ja viskoi vahvasti vettä kannelle. Toinenkin tuli, kohottausi ja korskahteli ja katsoa mulautti ahnain silmin venheen laidan yli.
"Frans!… Tämä ei pääty hyvin!… Flackelholm on lähellä!"
"Mitä arvelet, jos maksaisin sinulle tänään, mitä kahtenakymmenenä vuotena olet rikkonut minua vastaan?"
"Frans!" kirkahti hän.
Tämä seisoi tyyneenä, kasvot tuimina peräsimessä ja katsahti häneen: "Muistatko vielä niitä kyisiä sanoja, jotka sanoit minulle sinä päivänä, jolloin pääsin ensikertaa ripille? Muistatko vielä, mitä kirjoja sinä… konnakin! — jätit kuin epähuomiosta kuusitoistavuotiaan pöydälle koulukirjojen sekaan, ja kuinka kuletit seitsentoistavuotiaan huonoihin tanssipaikkoihin?"
"Frans! Lopeta jo!" Silmänsä olivat selkoselällään, suupielensä riippuivat velttoina, kasvonsa olivat yht'äkkiä vanhat voimattomat ukon kasvot.
"Tiedätkö, mitä kerrotaan? Sanovat että Flackelholmin ranta on kovaa kuin kallio. Venhe lyö siihen ja särkyy pirstoiksi, ikäänkuin sikaarilaatikko, jonka nyrkillään lyö sirpaleiksi…"
"Oletko sekaisin!… Herra Jumala… olisin kerran maissa taas!"
"Sitäkö soisit… vai? Sinä ylpeä herraseni! Ja niin rohkea kun olet!… Venheen kaaret murtuvat kuin tulitikut: kestänevätkö sinun kylkiluusi? Mutta sinähän olet nuori rivakka mies… sinä harmaa apina!"