Ristiviitan luokse pysäyttivät vankkurit. Kuu oli vielä taivaalla, mutta kiitävät pilvet peittivät sen tuontuostakin. Taivaanrannalla, idässä, patousi pimeitä pilviröykkiöitä muodostaen ikäänkuin mustan muurin nousevaa päivää vastaan. Lännessäkin lepäsi raskaita pilvimöhkäleitä meren yllä. Vesi oli syvimmällä laskussaan.
"Minä en mielelläni laskisi teitä tässä pois", sanoi punapaita. "Tästä alkaen on tie hyvin sekava. Minä voisin suunnata matkani tähtien mukaan, mutta te ette niitä tunne."
"Aamuun ei olo enää pitkälti. Minä tunnen täältä suunnan ja tiedän syvemmät kuilut."
"Saattaa tulla pimeämmäksi vielä. Minua arveluttavat hiukan nuo pilvet tuolla lännessä; ilma on raskasta."
"Palatkaa takaisin vaan! Löydän kyllä kotiin."
Punapää ravisti päätään; sitte rupesi hän selittämään tietä. "Kolmeneljännes tuntia menette kellonne mukaan tuota suuntaa… näettekö tähteä tuolla? Sitte kohtaatte liejua, silloin käännytte hiukan, tämän verran, sitte…"
"Tunnen tien, olen käynyt metsästämässä hanhia täällä."
Hän astui raskaasti vankkureilta. Ne kääntyivät takaisin entisille jäljilleen ja palasivat takaisin. Silloin kääntyi Frans vielä kerran niitä kohden: "Aikooko Andreas Strandiger itse Koogiin?"
"Kyllä… tänään tai huomenna. Minun itse pitää Reimerin kanssa mennä kiviä noutamaan Büseniin."
Vaunut rämisivät pois. Sitte tuli hiljaista autiolla merellä. Taivas oli riisunut yltään pilviharsonsa, tähdet tähystelivät tuhansin avoimin silmin alas.