Hän kääntyi hitaasti pois. Jäsenensä värähtelivät, aamukylmä puistatti häntä, hän katsoi tähteä kohden, joka oli osoitettu hänelle tieviitaksi ja asteli verkalleen noin sata askelta, sitte seisahtui hän ja kääntyi katsomaan taakseen ristiviittaa kohden. Hän eroitti sen vielä, se kuvastui taivaanrantaa vastaan.
"Kelloni mukaan pitäisi minun käydä", ajatteli hän, "mutta kelloni seisoo. Siihen on kai mennyt vettä…? Sydämeni seisoo myöskin… siihen on sirunut tuskaa ja vimmaa.
"Koska sain nähdä kohtauksen siellä kammarissa."
Hän jatkoi matkaa tuokion vielä ja tuli pienemmälle viitalle, hiukan yli miehen pituuden, ja pysähtyi sen eteen.
"Tuon tempaan irti… parisataa askelta syrjään… jos minun kelloni seisoo, niin miksi pitää hänen käydä?"
Hän seisoi ja mietti. Lännestä kuului matalaa jyrähtelevää ukkosta, se paisui; uhkaavasti yleni se taivaalla, ikäänkuin ulkopuolelta olisi joku järeästi kolkutellut taivaan kanteen.
"Jos molemmat saavumme ilman tieviittaa perille Strandigerkartanoon, niin kuulukoon hän hänelle."
Hän palasi hitaasti takaisin, vaipuneena syviin synkkiin ajatuksiin.
Nyt eivät olleet kasvonpiirteensä kauniit, eivät olleet ylpeätkään.
Kasvonsa olivat muuttuneet, ikäänkuin olisi hän vuosikausia
seurustellut raakojen ihmisten kanssa.
"Tämä on koe… Se ratkaiskoon. Se, joka saapuu perille, saakoon morsiamen. Jos tulemme molemmat, väistyn minä.
"Tuo nainen, tuo kaunis ylpeä nainen!"