Hän riuhtasi viittaa ja suurella voimallaan tempaisi hän sen irti. Kuului hulahtava ääni, vesi joka uneksi liejussa, heräsi ja täytti hälisten aukon. Hän kantoi viitan syrjään, kaksi sataa askelta erääseen pieneen syvänteeseen, siihen hän jätti sen.
Sitte palasi hän loiselle viitalle. Ensin ei hän löytänyt sitä; sitte, kun hän löysi sen, riuhtasi hän sen irti ja vei sen toiseen suuntaan, ja ajatuksensa veivät hänet kauemmas kuin hän ajattelikaan. Ehkä neljäsataa, askella kantoi hän sen syrjään.
"Nyt ei meillä ole kummallakaan viittaa."
Hän katsoi ylös tähteä kohden ja lähti eteenpäin.
"Hän oli käsissäni, kuu hän lepäsi edessäni. Minun oli hän. Jumala tai kohtalo — yhden tekevää kumpi — olivat antaneet hänet minulle. Silloin vein minä houkkio hänet. Andreekselle.
"Omituista, kun kannoin häntä sinne, kun vein häntä hänelle, oli minussa kaikki vapaata ja ylpeätä. Nyt…" hän vetäisi kylmällä kädellään kasvojensa ylitse: "ikäänkuin olisi kaikki vedetty tiukalle jännitykseen ja väännyksissä."
Hän pysähtyi taaskin ja kuunteli ukkosen jyrähtelyä, joka kuului lännestä, kääntyi ympäri ja katseli pilviä. Ukkonen vieritti jyrinäänsä tuon äärettömän aukeuden yllä, hän taivutti päätään ja kuunteli.
"Ukkosilma maaliskuussa… ja juuri tänään… On näyttänyt koko päivän semmoiselta… Ikäänkuin olisi joku kutsunut minua… Jätä jyrähtelysi ja pauhusi… minähän tulen jo.
"Minä pistän ne paikoilleen, missä ne olivatkin. Minä tunnen matalikon paremmin kuin hän; tämä ei ole oikeata uhkapeliä. On kamalaa hukkua noin, ja hän on joskus ollut ystäväni… hän ei tunne tietä yhtä hyvin kuin minä.
"Nyt tuntuu minussa taas paremmalta… rivakasti… etsimään niitä.