Olisi hän saanut odottaa kuolemaansa tappotantereella… monen muun kanssa… mutta hän on ihan yksin. Viimeinen ihminen maanpäällä seisoo kuolemaa, olemattomuutta vastapäätä… ei, ei yksin kuolemaa, vaan kaikkivaltiasta kohtaloa vastapäätä, ihan yksin.
Vesi nousee hänelle nilkkoihin asti… ylemmäs… joka aalto tuo sitä lisään, jokainen jalanjälki avaa uuden lähteensilmän. Kaikki ylt'ympärillä on harmaata, Simpukkariutta, jolla hän seisoo, ja joka muuten näyttää niin valkealla, sekin hyllyy vettä. Ylhäältä, alhaalta, idästä, lännestä: vettä, vettä ja kuolemanuhkaa kaikkialla.
Silloin lähtee hän taaskin liikkeelle. Hän arvelee, että tuolla toisella puolella täytyy mannermaan olla. Hän ei tiedä, mistä hän on tullut siihen käsitykseen, mielikuvituksessaan otaksuu hän sen vaan, Häntä vetää sinnepäin. Mutta kun hän on astunut jonkun askelen, silloin selkenee hänelle, että hän menee ihan väärään suuntaan. Silloin pysähtyy hän taaskin.
Tuokion kuluttua — ehkä on hän seisonut siinä puolisen tuntia — lähtee hän taaskin liikkeelle, astellen raskaasti läiskyvässä vedessä sinnepäin, missä hän luulee, että pohja korkenee ja on lujempaa. Hän on lakannut jo etsimästäkin maata.
Hän kompastuu johonkin risuun, ja siinä on edessään viitta, hän murtaa siitä palasen yhtä pitkän kuin hän itse, ja nojautuu sitä vastaan ja pysyttelee sen varassa pystyssä, sillä tuo yhtä päätti virtaileva vesi on ruvennut huimaamaan päätään. Viimein ei hän enää siedä katsoakaan tuota liikehtivää levotonta vettä, hän kaatuu muuten. Silloin kääntää hän katseensa ylöspäin ja seisoo siinä, kuin rukoilisi hän, tai kuin semmoinen, joka kuuntelee, mitä joku toinen ylhäältä puhuu.
Korkealla ylhäällä lännessä meren yllä avataan jyskyen rautaportteja, kirahtelee vitjoja ja rautatankoja, ja rautalevyjä helähtelee kovasti kumahtaen yhteen. Rautavaunuja, kahdet kolmet siinä peräkkäin, vierii kivikäytäviä myöten ja holvit yllä kaiuttavat jyrinää jylhempänä takaisin. Ilmestyy mustia hevosia, niiden rautakuviot iskevät kovaan kiveen, silloin lentää kirkas väläys maailman ylitse, räikeävaloinen sinervä väläys, on kuin ilmestyisi sieltä Hän itse, ja pilvet kiitävät hänen edellään ja tuhannet kädet viskelevät sadetta, ett'eivät hevosensa kompastuisi. Jättiläinen, jota ei näkynyt, seisoi taivaan rannalla, meren alla, ja syyti molemmin käsin tulta taivaalle, niin että olivat kirkkaat taivaan tiet.
"Kauanko olen jo seisonut tässä? Tunninko? Vai vuoden? Järjelle tuntuu kuin tunnin, sydämelle kuin vuoden. Mitä avaruudessa on rinnakkain, se on sydämessä toisessaan, sisäisin ja sekaisin. Olen uudelleen nähnyt kaiken, mitä lapsuudestani asti olen ajatellut ja tehnyt, ei ole mitään enää jälillä. Tuska saisi lähetä loppuaan jo."
Varpuseiväs taipuili kahtiakäsin, senmukaan kuin laineet huojuttelivat hänen ruumistaan. Se pää siitä, joka oli hänen rintaansa vastaan, oli tunkeutunut hänen pukunsa lävitse; ja sen harmaata kuorta pitkin jaoksi verta: mutta hän ei huomannut sitä.
"Minä en ole syypää kuolemaasi! Olisin kunnioittanut sinua kuten tuhannet muut vaimoansa. Miksi lähdit lammikkoon? Jätä minut rauhaan pyhimyskasvoinesi. Jää valkean kivesi varjoon, mitä teet täällä kaamealla matalikolla?
"Häntäkään en aikonut surmata… kautta Jumalan en aikonut! Ajattelin, että vielä olisi ollut aikaa kääntää: muta kuolemantuskassaan piti hän köydestä niin lujasti. Yhtä lujasti pidän minä nyt tästä vaivaisesta sauvasta… kuitenkin olen minä paremmassa asemassa kuin hän… voin vielä kerran ajatella kaiken. Hänellä ei ollut paljoa aikaa. Ainoastaan lyhyen saarnan sai hän kuulla… minulta. Että omallatunnollakin on tehtävänsä… kuten käsillä ja jaloilla… Nyt pidän minä saarnaa itselleni… pitkää, pitkää… enkä ikinä pääse valmiiksi. Kokonaisia arkkeja lasken numerosarjoja, enkä vaan voi vetää pääteviivaa alle… en voi… en tahdo… tämä on kurjaa ja kamalaa!