"Jossakin pitää olla virhe… muutenhan voisin nyt kuolla. Jotakin on, jota en vielä ole ajatellut. Mitä se lienee? Kaikki menee sekaisin… uiskentelee ja ajelehtii. Kaikki mitä ajattelen, on pyörteilevää, sekaista, tietöntä vettä. Henki ja sydän eivät tiedä, mistä ja mihin.
"Nyt tulee hiljaista… kuinka Jumala tahtoo… Mistä tuo ajatus? Onko se Jumalan tahto, että tuskaudun ja hukun tähän näin kurjasti?
"Ja miks'ei olisi? Hän kutsuu minua toiseen elämään. Ja tämä tie sinne, juuri tämä tie on minulle paras… ja tämä asema tässä. En minäkään ole suuria arkaillut, ripeästi ja lujasti olen tarttunut käsiksi heihin, miehiin ja naisiin; siten tekee hänkin nyt kanssani. Minun pitää kiittää siitä, tällä on tarkoituksensa!
"Kestää vielä hetken… Vesi ei vielä olo noussut vyötäisiinkään asti.
Sääret ovat nyt kuoleutuneet. Kohta tulee sydämen vuoro."
Pilvet häipyvät… ilma kirkastuu… taivaalla sarastaa jo valoa: viime päiväni! Strandigerkartanoa kohden olen katsova jos vaan voin, ja vielä kerran Flackelholmillekin, missäpäin se on… Ah, mitä hyödyttää minua se? Minunhan täytynee kai katsoa erästä toista, kartanoa kohden, ja ajatella, minkälainen lienee siellä vastaanotto. Kun seisoo vyötäisiään myöten vedessä, muuttuu kaikki! Maa on muuttunut vedeksi ja taivas maaksi, ja mikä oli ollut pientä, on muuttunut suureksi, hyvin suureksi. Ja se mikä ei ole menestynyt mailla, se on kasvanut nopeasti vedessä.
"En uskoisi tuosta kaikesta mitään, en yhtään mitään… pitäisin vaan, että hukun kuin kärpänen maitovatiin, eli en olisi oppinut tuntemaan Maria Landt'ia.
"Minulla ei ole suurtakaan taipumusta olla nöyrä. Nöyrä? Sanovat: me emme ole nöyriä, niinkuin toiset. Nuo muut, sanovat he, pelkäävät syntiä ja rikosta, onnettomuutta ja kuolemaa, sitä kaikkea emme me pelkää. Me pelkäämme ainoastaan Jumalaa. Ja on ihanaa, sanovat he. pelätä Jumalaa.
"Tuossa on jotain totta… kristityt uskovat valoon — muut pimeyteen.
Mutta kuinka voisin uskoa valoon tässä hädässä ja kuolemankammossa…"
Merilintuja lenteli kirkuen ohitse, laskeusivat alas ja keinuivat aalloilla. "Lintukurjia! Ne elävät, minä kuolen." Hylkeitä läheni kaukaa, kohottivat valkeita ruumiitaan ja katselivat häneen… "Jättäkää minut!.. menkää Flackelholmiin ja kertokaa siitä hänelle, Ingeborgille!…
"En kestä tätä kauempaa… Polveni murtuvat, silmäni ovat sekaisin, ja ajatukseni ovat karussa… Muutamat niistä liikkuvat nuoruudessa, leikkivät ja reuhaavat.. Minä olen översti! Täyttä ravia… On Gravelotten päivä ja isäni kuolee. Hän kuoli isänmaan puolesta… minä… rikoksentekijänä…. äitini ei pelännyt Jumalaa!… Toiset ajatukset taas kolkuttavat taivaan portille. Kuule! Kolkutetaan! Sielu raukka.