"Viimeinen jyrähtely eteni kaukaisuuteen. Päivä nousi… Tuossa on maa, tuossa, noin lähellä! Ja kuitenkin niin kaukana…"
Aamurusko tavoitti kultaisin käsin pilviin ja heitti pitkiä tulisia katseitaan aaltojen yli. "Nyt riittää."
Silloin kuului takaa ääni… se kuului kovaan… paljoa kirkkaammin kuin aaltojen tuhatlukuiset äänet:
"Frans, seiso suorana!… minä tulen!"
Hän oijensi kääntyessään molemmat kätensä sinne kohden, ja horjahti. Siellä seisoi Andrees Strandiger leveillä säärin vankkureilla, piiska kädessä, ja kookkaat ruskeat astelivat päät ylhäällä, korskahdellen ja päitään heitellen, hitaasti veden läpi; länget nitisivät, aisan päät kohottausivat tuontuostakin vedestä, aallot löivät vankkurien laidan yli.
"Minä tulen! Seiso lujaan, poika. Silmänräpäyksen vielä!"
Hän seisoi ja tuijotti sekaisin suurin silmin hevosiin, eikä yrittänytkään saada kasvoillensa mitään kopeata ja kovaa, ja tarttui molemmin käsin hevosia päihin ja ponnisti itsensä vankkurien vierelle, pitäen kiinni aisoista ja oli kohta vankkurien pohjalla polvillaan: "Pois!" sanoi hän. "Pois tästä kamalasta paikasta!"
"Niin… minne?" sanoi Andrees.
"Täällä hukumme."
"En uskoisi. Jos vankkurit vaan kestävät ja hevoset pysyvät pystyssä, ja ell'ei vesi nouse liika korkealle."