"Mistä tulet sinä?" voihki Frans.
"Tuolla on tie, tuolla tuonnempana. En löytänyt ristiviittaa; silloin eksyin tieltä. Sittemmin löysin sen taas, ja luulen, että olisin vielä päässyt maihin, mutta silloin näin sinut, miesparka… Riisun takkini; peitä rintasi sillä, sehän on ihan verissä. Kiedo se yllesi! Eihän ole ihmisvoimissa kestää kaksi kertaa samana päivänä haaksirikkoa."
Frans yritti kohottautua polviltaan, mutta vaipui takaisin: "Sanon sen sinulle, minä kiskoin irti viitan, koska aioin pelata uhkapeliä kanssasi Ingeborgista. Sitte aioin viedä sen taaskin paikoilleen, mutta silloin eksyin."
Andrees kohottautui suoraksi, ankara liikutus sai koko ruumiinsa vavahtamaan: "Tuo kuuluu Jumalalle", sanoi hän, "ei minulle. Minulla on kylläksi omassa taakassani."
"Ja, nyt tulet sinä ja aiot pelastaa minut ja joudut perikatoon yhdessä minun kanssani, ja kaikki on lopussa, ja kaiken olen minä tehnyt… minä… Olen niin väsynyt, ja minun on niin kylmä." Hän antoi päänsä vaipua syrjälautaa vastaan ja itki.
"Asetun istumaan näin", sanoi Andrees, "jää sinä polvillesi, ja likistäydy lujasti vastaani, niin pysyt lämpimänä. Jos hevoset käyvät levottomiksi, leikkaan ne valloilleen… mutta toivon, ett'ei vesi nouse enää paljoa korkeammalle. Ja hevoset ovat viisaita; ne seisovat levollisina. On jo ollut kolme tuntia nousuvettä."
Siten seisoivat he, nuo kaksi vihamiestä, lähekkäin likistyneinä toisiaan vastaan. He puhuivat hiukan ja harvakseen. He kuuntelivat veden hiljaista ääntelyä ja aisojen natinaa. He katsahtivat hevosia, jotka pitivät päitään ylhäällä ja tuontuostakin pelokkaasti katselivat taakseen. He katselivat ulos Strandigerkartanoa kohden.
Kun vesi alkoi laskeutua, nukahti Frans Strandiger, vajoten kokoon, käsivarsi kieraistuna toisen polvien ympärille, olkapää ja pää tuettuina vankkurien laitaa vastaan. Aurinko yleni loistavana idässä, oli kaunis kirkas kevätaamu.
Koillisessa ilmestyi näkyviin pitkä valkea hiekkariutan harju, kohta istui sillä lukematon lintuparvi.
Silloin lähtivät he liikkeelle.