Kohta sen jälkeen huomattiinkin heidät. Vankkureita ja ratsastajia kiidätti säikän kuvetta alas. Heim Heiderieter oli heitä vastassa, katsoen hämmästyneenä ja levottomasti heitä ja seisten vyötäisiä myöten vedessä.
Frans Strandiger suistui tiedotonna maahan.
YHDEKSÄS LUKU.
Seuraavana aamuna — oli samea ikävä maaliskuun ilma — tuli Andrees kirkkotarhasta käsin Nummitaloon. Hän oli hiukan vilustanut itseensä: muuten eivät näyttäneet nuo tunnit matalikolla vahingoittaneen häntä. Lähemmä puoltapäivää aikoi hän palata Flackelholmille takaisin. Hän kertoi lyhyesti, että he olivat päättäneet koettaa taaskin seurustella keskenään serkkuina.
"Toivon", sanoi Heim, "että hän tämän tapauksen jälkeen luopuu vuokraoikeudestaan."
"Hän viittaili jotain sinne päin; mutta en suostu nyt siihen, koska hän on ruumiillisesti ihan murtunut. Hän ei voi panna jalkojaan maahan, ja hänellä on suuret tuskat."
"Mitä ajattelet siis tehdä?"
"Palaan takaisin Flackelholmille, rakennan rakennuksen ja vietän hääni."
"Oikein, oikein teet", tuumi Heim, ja Eva nyökäytti päätään.
"Nyt soisin mielelläni", sanoi Andrees, "että tulisit nyt yhdessä kanssani Strandigerkartanoon tervehtimään häntä, luulen, että hän olisi iloinen siitä. Hän sanoi, ett'et koko tänä talvena ole vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan, ja että tahallasi olet välttänyt häntä.'