* * * * *
Seuraavana iltana tulivat Andrees ja Maria yhdessä sisään ja Andrees lausui, kohottaen lakkiaan, kun hän astui Marian sivutse: "Jos viitsit, niin näytän sinulle näkö-alan, joka meillä on yläkerroksesta."
He nousivat rinnakkain pimeitä, kuluneita rappusia, jotka upean leveinä ja tummanvärisillä rikkaasti koristetuilla nojapuilla varustettuina ylenivät vasemmalla sisäänkäytävästä. Kapea käytävä, johonka he sitten tulivat, oli ikkunaton, ja sen keskikohdalla oli kaksi porrasta, siinä täytyi hänen ottaa tyttöä kädestä. Mutta kun käsi, joka niin luottavasti lepäsi hänen kädessään, oli niin pehmyt ja lämmin, ei hän kohta osannut hellittää siitä, vaan johti häntä käytävän päähän jyrkkiä ahtaita portaita, joilla vaan on sileä puutanko käsipuuna.
"Ingeborg viihtyy hyvin täällä", sanoi tyttö. "Kun lähdimme Hampurista, itki hän."
"Ja sinä sitten?"
"Minäkö? Ensin pelkäsin, teitä poikia nimittäin. Minä luulin, että te olisitte ylpeitä. Suuret pojat ovat usein niin ylpeitä."
"Minä en ole mikään poika enää!"
Tyttö vaikeni ja päänsä vaipui. "Älä vaan pahastu!" sanoi hän sitte. Hän oli itkuun puhkeemaisillaan. Sisarensa Ingeborg olisi nauranut, mutta hänellä oli täysi työ pidättää kyyneliään.
Poika sysäsi jalallaan oven auki: he olivat kamarissa, joka oli laitettu vinnille rakennuksen päättyyn. Jyrkässä päätyseinässä oli leveä ikkuna. Toisiaan vastapäätä, kaltevassa tiilikatossa, oli kaksi pienempää, joissa oli rautaiset kehykset; toinen niistä antoi itäänpäin, kankaalle, toinen länteen, merelle. Useissa talonpoikaistaloissa rannikolla on samallaiset ikkunat tai luukut, joista pahalla säällä voi tähystellä, miltä rantakaistale ja matalikko näyttävät, onko karja rauhallinen laitumella, tai näyttääkö nousuvesi uhkaavalta.
"Tule!" sanoi Andrees. "Tänne!" Ja hän laski suojelevasti, kuten vanhempi veli ainakin pikkusiskolleen, kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet päätyikkunan eteen. Hän oli paljoa kookkaampi kuin tyttö, pitkä ja kehittymätön, nenänsä oli suora ja kopeannäköinen — se kuului Strandigerien perintö-ominaisuuksiin, oli heidän vaakunakilpensä — suu oli hyvin kaunispiirteinen, mutta ankara, silmät ylpeät, mutta niiden tuli ei vielä ollut täysi, leveän, mutta ei korkean otsan yllä ylenivät tummat suorat hiukset, jotka sileästi ja tasaisesti lepäsivät päälaen mukaan, yleten taappäin, kuten Ingeborgin vaaleat hiukset. Jos seisoo Andreasta ja Ingeborgia vastapäätä, ja on tarpeeksi pitkä, niin näkee aina takapuolella päätä vahvasti kohoavan päälaen. Ei koskaan näe Andrees Strandigeria huolettomasti kammatuin hiuksin, aina ovat ne tuommoiset suorat ja sileänkiiltävät, ja hänellä on tupana tuontuostakin huolellisesti vetäistä kädellään päälakensa ylitse, kädenliike, joka hänellä on vielä tänäpäivänä, jolloin hän jo rupeaa olemaan seudullaan tunnettu ja huomattu mies. Tämä kädenliike osoittaa jonkinmoista turhamaisuutta, mutta vielä enemmän osoittaa se turhantarkkaa huolellisuutta ja mietiskeliästä perinpohjaisuutta tunnesävyssä ja luonteenlaadussa.