Tyttö astui Andreeksen käsivarsi olkainsa ympärillä, ikkunan ääreen, mutta hän ei vielä voinut huomata, mitä silmänsä näkivät, hän ajatteli ainoastaan: "Kuinka lujasti hän pitää minusta!" Ja hellä, kaikille vaikutuksille altis sydämensä sykähteli ilosta.
"Näetkö kanavaa tuolia vallin edustalla? Siinä on syvä vesi."
Tyttö katseli poikki veden. "Kenen ovat nuo pienet rakennukset tuolia?" kysyi hän vilkkaasti.
Ilta-aurinko välkkyi Eschenwinkelin pieniä mainioita ikkunoita vastaan, niin että ne kellersivät ja liekehtivät kuin ilmivalkeassa.
"Ne ovat työväenasuntoja", sanoi Andrees ja aikoi vetää hänet ikkunan äärestä. Mutta tyttö oli unohtanut hänen käsivartensa: "Siellä leikkii lapsia!" huudahti hän, "ja paljain jaloin!"
"No niin, mitä niistä!"
Hän veti hänet toiseen ikkunaan, joka antoi itään päin. Siellä aukeni eteen avara ilta-auringon valaisema kangas. Edessä yleni se ehkä noin parikymmentä jalkaa, sitte leveni se lakeana ja tasaisena metsään saakka, eteläänpäin aina taivaanrannalle asti.
"Näetkö tuossa kankaan rajalla ihan kylän liepeellä tuota leveätä olkikattoista rakennusta? Se on Heim Heiderieterin koti."
"Oi… kuinka sievä!… Hän on hyvä!… Eikä ole?"
Andrees käänsi hänet käsivarrellaan itseään kohden. Tyttö kohotti hienot kasvonsa häntä kohden, onnellisena ja hiukan hämillään: "Sinä sanot, että Heim on hyvä! Mikset sano, että hän on kaunis? Hänellähän on kiharat hiukset ja älykkäät ystävälliset silmät."