Tyttö nyökäytti päätään: "Niin, niin on!"
"Noh? Olehan rehellinen!"
"Niin, mutta mitä niistä, ell'ei hän ole hyvä?"
Tyttö katsahti syrjään ja näki taaskin lapset. "Katsos", sanoi hän ja nauroi hiljaa, "lapset tanssivat piiritanssia ja laulavat."
Silloin veti Andrees hänet kärsimättömänä toiseen ikkunaan, josta aurinko lännestä käsin loisti sisään.
Oli nousuveden aika, ja aaltojen harjoilla oli valkoista kuohua.
"Ja mitä sanot nyt, Maria Landt? Aallot tanssivat piiriä ja laulavat!"
Lapsen silmät liitelivät veden avaraa selkää, kuten rantalintu, joka on lähtenyt liika aikaisin vallilta, eikä löydä kuivaa paikkaa, jolle laskeutuisi. Hänen lapsuutensa oli kulunut suurkaupungin seinämien välillä. Näky edessään oli liika suuri hänelle. Sanansa muodostuivat rukoukseksi: "Kuinka maailma on suuri… oi, sitä en ole aavistanutkaan. Minä pelkään."
Poika naurahti lyhyeen — Strandigerit eivät osaa nauraa, se loppuu aina niin lyhyeen ja kuivakiskoiseen —: "Luulin, että sinä osaisit iloita suuresta, etkä näkisi pientä. Mutta sinä iloitsetkin paljasjalkaisista lapsista Eschenwinkelissä, ja kun näet meren, niin pelkäät."
Tyttö koetti koota ajatuksiaan: "Kaikkein kauneinta mitä näen, ovat minusta nuo saarnien alla leikkivät lapset."