Silloin laski vanha mummo tukevat kätensä kenoon polviansa vastaan ja sanoi tuimasti: "Lapseni olivat iloissaan, Heim, ja lastenlapseni myöskin. Australiassa iloitsivat oikein englanniksikin, sillä ne eivät osanneet sanaakaan saksaa. Mutta kun olin hiukankin istahtanut, niin kuului kohta: 'Äiti, tekisitköhän tämän? Äiti, voisit hiukan auttaa minua tässä!' Monasti sanoivat he suoraan: 'Äiti, otahan tuo poika', ja samassa oli minulla jo tuo säpyttelevä lapsi sylissäni. Ja siihen. Heim, siihen en ole enää tottunut. Kun minulla itselläni oli pieniä lapsia, silloin olin kyllä nopsa huolehtimaan niistä, mutta nyt en enää viitsi tuommoista. Olen iloinen, että vielä kerran olen saanut nähdä heidät, enempää en halunnutkaan."
Hän nousi raskaasti ylös — hän oli sentään tullut vanhemmaksi — ja lähti välikölle. Ovella kääntyi hän vielä kerran taakseen ja sanoi: — "Kunnan kirjurin luona olen jo käynyt rahojen vuoksi! Hän sanoi, että kaikki suoritetaan viipymättä! Siten ihan sanoi hän, Heim, 'suoritetaan viipymättä!' Hän on kelpo mies hän, Heim."
Hiekkatiellä kääntyi hän vielä kerran taakseen: "Terveiset rouvallesi!
Käyvätkö lehmät tänä vuonna Puroniityllä? Onko teillä hyvää maitoa?
No… olin ihan unohtaa, millä asialla olin! Sano Evalle, että hän joka
ilta panee minun varalleni puolen litraa maitoa."
Pellwormer, joka korjaili erästä epäkuntoon joutunutta seinäkelloa, joka oli tuotu hänelle laitettavaksi, ei virkannut Silminkään, kun Thiel eukko yht'äkkiä ilmestyi tuvan oveen. Eukko lyödä läiskäytti häntä olalle.'"Älä nyt sano sanaakaan ensimmäisenä puolena tuntina! Sitte luistaa se jälkeenpäin paremmin." Sitte alkoi hän kohennella valkeata, joka oli melkein sammuksissa ja vanhaan tapaansa varustaa kahvia.
On vaikeata sanoa mitään kirjailija Heiderieteristä. Olisi kevytmielistä lausun hänestä varmaa arvostelua, koska hän vielä on kehittymässä. Huomautettakoon tässä ainoastaan, että hänellä on suunnitelmana esittää Schleswig-Holsteinin historian huippukohdat romaaneissa, ja että ensimmäinen näistä romaaneista, jonka tapahtuma-aika on kahdennellatoista vuosisadalla, on jo ilmestynyt. Muuten voi jokainen, joka tarkkuudella on lukenut nämä lehdet, joissa niin paljon on ollut puhetta Heim Heiderieteristä, muodostaa itselleen kuvan hänestä.
Täten ovat siis kolmen toveruksemme asiat.
Ei ollut syntynyt mitään laakeriseppeleestä, ei ollut raha-arkustakaan, eikä ritarimerkistä. Elämä on laskenut kullekin heistä heidän taakkansa. Mutta he eivät nurise, eivätkä ole muuttuneet epäluuloisiksi, kuten moni. He eivät seiso toimettomina ja anna toisten ahertaa ja ahkeroida, kuten moni. He eivät ota kansalta antamatta mitään takaisin, kuten moni tekee. Ne eivät morkkaa hallitusta, kuten moni muu: vaan tekevät he työtä hallituksen ja kansan kanssa.
Kolmen toveruksen keskinäiset välit jättivät useat vuodet vielä paljon toivomisen varaa. Andrees ja Heim näkivät toveriaan Fiackelholmilla harvoin. Strandigerkartanoon hän oi tullut, Ingeborgin näki kerran tai pari, kun he sattumalta kohtasivat toisensa kaupungissa.
Kuitenkin joutuivat he vähitellen lähemmäksi toisiaan. Siihen vaikutti etenkin eräs matka, jonka aiheutti Heim. Hän kehoitti kumpaakin toista matkustamaan kanssaan Kieliin, jossa hän aikoi käydä katsomassa erästä käsikirjoitusta yliopiston kirjastossa. Kun Andreeksella oli tehtäviä Hampurissa, niin päätettiin tehdä matka Hampurin kautta, ja, jos vaan mahdollistu, saada nähdä Friedrichsruhe'ssa vanha Bismarck. Andrees lähti sitä mieluummin Kieliin, kun hän toivoi siellä saavansa kohdata muutamia valtiollisia ystäviään. Rouvien piti seurata mukana. Frans suostui hetken arveltuaan purjehtimaan ylös Elbeä ja yhtymään Hampurissa toisiin.
Koko matka sujui toivojen mukaan, vaikkakin Frans, varsinkin Ingeborgin läsnäollessa pysyikin hyvin umpimielisenä. Hampurissa kävivät he ihanimmassa ilmassa ja Fransin ohjaamina katselemassa uusia mahtavia satamalaitoksia. Se oli ikäänkuin katsaus avaraan maailmaan, jossa kansat ovat muuttuneet rauhaisiksi kauppiaiksi. Friedrichsrnhe'ssa oli heillä onni saada ei ainoastaan nähdä ruhtinasta, vaan vieläpä puhutellakin häntä. Kun hän nimittäin tuli tietä, joka vie tuolla puolen aseman ylös metsään, miellyttivät häntä arvatenkin nuo kolme voimakasta reipasta miestä, joiden rinnalla seisoi kaksi komeata rouvaa. Vaunut pysähtivät, ja hän kysyi ystävällisesti: "Mistä matka?" ja "Minne?" Lopuksi kysyi hän: "Vieläkö nostoväessä?" Silloin sanoi Heim, kohottautuen suoremmaksi ja painolla: "Niinkauan kuin elämme, armonne!" Silloin nyökäytti vanhus päätään, loi heihin mahtavat silmänsä ja ajoi edelleen.