Hän on keksinyt sen kohta mereltä.
"Aivan oikein, tuolta tulevat he! Tuokion kuluttua saattavat he laskea maihin jo." Hän lähti tyyneesti ja verkkaan astumaan rantavallin yli, vei suorsat kyökkiin, ja pyysi Antjea, joka seisoi lieden ääressä, paistamaan ne. "Tulee vieraita, Antje! Muistatko niitä, jotka viime kesänä olivat kylpemässä Büsenissä ja neljä kertaa kävivät purjehtimassa täällä meillä?"
"Tuo neiti Hampuristako, joka viihtyy niin Flackelhnlmilla?"
"Juuri hän! Näin hänet neljätoista päivää sitten Hampurissa. Mutia tällä kertaa tuo hän ukon mukanaan."
"Noo…" sanoi Antje lyhyeen, "siinä tapauksessa tiedän jo."
"Mitä tiedät?"
"Älkää olko olevinanne!… Te aiotte mennä naimisiin."
"Mutta sinä jäät tänne, Antje! Jokatapauksessa jäät!"
"Noh! Hänen kanssaan tekisin sen! Hän on yksinkertainen vaatimaton ihminen, ja hän sanoo, että vanhempansa myöskin ovat yksinkertaisia."
Strandiger naurahti lyhyeen ja lähti ulos. Kun hän tuli vallin harjan ylitse, olivat he jo laskeneet maihin. Aivan oikein: tuossa tulivat nuo molemmat: vaaleaverinen tyttö, oikea friesiläisvartalo, pitkä ja solakka, rinnallaan isänsä, jolla oli päässä laivurilakki, ja merimiesmäisessä puvussa: ja vaikk'ei hän ollutkaan mikään pieni mies, ei hän ollut pitempi kuin tyttärensäkään. Frans Strandiger astui rivakasti heitä vastaan ja kaukaa jo viittoili ukko, hieman hämillään ja leikkisän näköisenä ja huutaen kovaan: "Flackelholmin kuningas! Minä tervehdin teitä… No… ettehän pane pahaksenne… vanha merimies!"